Kuitenkin viime kesänä lähes 100% harjoittelusta tapahtui polkujuoksukengillä ja tänä talvena jälleen juoksin lähes 100%:sti nastakengillä. Ja molempien parin kuukaden jakson jälkeen nopea siirtyminen asfaltille ja ylipronaatiotuettuihin kenkiin aiheutti samanlaisia polvivaivoja: polvet (etenkin ja ensin oikea) tuntuvat löysiltä ja voimattomilta sekä nivelet tuntuvat jatkuvasti kääntyvän yli. Viime kesästä viisastuneena olen pitänyt lihaskuntoharjoittelua lenkkeilyn rinnalla ja ottanut ajoissa taukoa, jotta pidempi telakka siirtyisi edes ensimmäisen kisan jälkeiseksi. Tänään sitten neutraaleilla kisatossuilla kevään ensimmäistä kovaa lenkkiä tempoessani huomasin, etteivät polvet vaivanneet ollenkaan - edes kovassa vauhdissa alamäessä.

Väärän malliset kengät kuulemma aiheuttavat nimenomaan polvivaivoja, joten olenko nyt parantunut ylipronaatiostani? Vai ovatko jalkani vain tottuneet ja sopeutuneet neutraaleihin tossuihin liiankin hyvin ja killisiä muutoksia vain pitäisi välttää? Vai onko vaivoilla mitään yhteyttä ja vain onnistunut teippaus pelasti minut tänään; polvet on kyllä sököt?

Karhunkierros vs. Terwa

Loppuvuosi 2014 meni vahvasti perseilyn merkeissä Vaarojen jälkeen. Kylmiltään (siis ilman keventelyä) kävimme Matiaksen kanssa Nuuksiossa hajoamis-suunnistus-polkujuoksemassa Mammuttimarssin maratonin, seuraavana päivänä aloitin marrasputken (tai siis samana päivänä kuin kisa loppui), johon kirjasin 105 lenkkiä. 105 lenkkiin sisältyi muutaman tamperelaisen mäkipöyröön kanssa juostu mäkitapahtuma mt. Devil, jossa nousimme Kaupin Pirunvuorelle 50-60 kertaa. Joulukuussa hurahdimme kiertämään Pyynikillä varsin mäkirikasta reittiä useamman kerran viikossa ja käytiin selättämässä kolmea tuntia myös TreMK:n joulumaratonilla (jossa itse tyydyin keskeyttämään). Lopulta määränpäätön sinkoilu vaati korvauksen kropalta vaadituista tehoista. Astmaoireet palasivat tyhjästä ja salibandykentillä tuli otettua matsia lattian kanssa huonolla menestyksellä. Muiden Karhunkierrokselle suuntaavien juoksijoiden parissa alkoi itselläkin kisa kiinnostaa, kunhan sitä ei juostaisi edellisvuoden kaltaisessa munahangessa... Pahimpaan tulva-aikaan olisin kyllä kisaan halunnut startata. Päätöskyvyttömyys matkan suhteen ja yleiset järjestelyongelmat alkoivat sitten kääntää mieltäni Oulun Terwamaratonille kirittämään tuttuja Pohjanpoikia entistä komeampiin suorituksiin. Lopulta löin rahat tiskiin ja ostin lipun Terwaan.

Loppuunkärsinyt.

Partaani naureskellen seurasin mainittujen poikien valmistautumista kisaan ja jätin pieniä vihjeitäkin ontrailin reenirapsoihin, mutta eipä kala purrut. Valitettavasti pojista lähimmäs samoja tuloksia juossut joutui matkansa lyhentämään puoleen, toivottavasti uhraus kantaa sitten hedelmää veteraanien kisoissa! Kaksi viikkoa ennen kisaa paljastin lopulta aikeeni, hieman kaksijakoisin tuntein, sillä keli Karhunkierroksella alkoi olla minulle passeli. Vähän heitin haastettakin samalla toteamalla, että kunto on armoton ja 2.46 ei välttämättä olisi mikään tekemätön aika.

Oman aikani arvoin matkustus- ja majoitus vaihtoehtojakin, mutta päädyin pelkkään kisamatkaan yöjunilla. Yllätyksekseni sain tulomatkalla jopa unta VR:n makuuvaunussa. Toki isoin stressi kisassa oli päästä siihen junaan...

Raaste-Raasto-Raatti?

Oulussa olin luonnollsiesti törkeän aikaisin, mutta sopivasti aamiaisaikaan, jonka sain syödä siistissä puistossa ilman alkoholisoitunutta seuraa. Uskomatonta, mutta totta. Kisatoimistoon ryntäsin luonnollisesti heti sen auettua ja suuntasin rauhalliseen koloon lataamaan kisa-akkua sekä puhelimen akkua. Tuntia ennen starttia kisakamat niskaan ja kohti Pintakaasu-meetingiä. Matkalla tosin törmäsin jo Markoon (uusi blogi-osoite, en oo jaksanut tuonne sivupalkkiin sitä muuttaa) ja se miitti sitten jotenkin jäi... Osaan ryhmäläisistä onneksi törmäsin vielä päivän mittaan.

Miniryhmämme kasvoi lopulta neljään juoksijaan ja yhdessä pähkäilimme tulevan kisan keliä ja kaikkea muuta kisapäivään kuuluvaa. Eipä aavistanut kukaan, kuinka paha tuosta kelistä oikeasti tulisi! Alkulämmöt teimme kukin tyylillämme ja keräännyimme lähtöviivalla taas yhteen. Alkulämmittelyssä oli kylmä. Karsinassa oli kylmä, mutta juostessa tuli heti kuuma, vaikken mitään ylen ampuvaa lähtökiihdytystä ottanutkaan. Maken tavoitin kilometrin tolpalla, haukuin alkuvauhtinsa (omaan rakastettavaan tapaani) ja totesin, että liikaa tuli vaatetta.

Terwan reittikartta lukemista helpottamaan. Kuvauspisteitä onneksi vähemmän, sitä mediasaastetta odotellessa.. (Lähde: mediaoulu)

Etenin omaa vauhtiani peläten akillesjänteideni (kyllä, ne on edelleen ihan rikki. ks. vuosi 2013) puolesta, sillä he eivät juoksusta pitäneet lainkaan. Ensimmäisellä huoltopaikalla mokasin välittömästi ja tyhjäsin kitusiini vahingossa urheilujuomaa (joka ei mahalleni sovi) veden sijasta, mutta kun en erhettä toistunut, niin vatsakin kesti loppuun asti. Neljän kilometrin paikkeilla reitti kääntyi jyrkästi oikealle ja tuulen voimakkuus alkoi käydä selväksi. Kiristin hieman vauhtiani päästäkseni pitkällä avoimella suoralla hieman peesin suojaan, missä jatkoin avonaisimman pätkän ja lähdin sitten omille teilleni.

Ei muuten tullut liikaa vaatetta. Heti kolmanne  juottopaikan (reilu 10km) jälkeen vettä alkoi tulla kuin aisaa ja tuuli yltyi jo todelliseksi haitaksi. Juottopaikalla perääni oli kiristäny muutama (oletettavasti) puolikkaan juoksija, joiden kanssa ihailimme Suomen kesää. Vuorostani toimin tällä kertaa veturina ja puskin useamman kilometrin pätkän vastatuuleen kaatosateen ja raekuurojen vuorotellessa nautintonamme. Kahta 90 asteen mutkaa myöhemmin sade lakkasi ja tuulikin vaihtui (yllättäen) myötäiseksi. Yksi juoksija irtosi peesistä ja suurta malttia osoittaen annoin hänen mennä. Melkein, kyllä se oma vauhtikin nousi ja muut peesaajat jäivät. Kierroksen loppu sujuin myötätuulisemmissa merkeissä ja katujen varsilla oli erittäin mukavasti ihmisiä kannustamassa juoksijoita! Ja kaikkia kannustettiin, eikä vain oman talon poikia ja likkoja. Omalla nimelläki sain kannustusta ja jonkinlaisen rakkauden tunnustuksenkin? Kaikkea sitä kisassa kuulee. Onneksi ei ollut nappeja korvissa.

Ulospäin kaikki näyttää niin helpolta... (Kuva: Minna Perkiö)

Puolikkaan juoksijoiden selät alkoivat lähestyä, mutta yritin malttaa enää kiristämästä, sillä olo ei mikään hekumallinen ollut, vaikka vähän kisan alla arveluttanut kestävyyspuoli tuntui tuossa kohtaa jo riittävän toisenkin kierroksen. Puolimatkan lähestyessä mietin jo pitkään jätänkö leikin kuitenkin siihen, sillä muutamat vastatuulipätkät tulisivat olemaan taas myrkkyä. Aurinkokin paistoi ja kamat olivat kuivuneet, nini ei olisi ollut mikään pöllömpi tapa lopettaa kisa. Mutta ei! En ollut matkustanut kuutta tuntia junassa juostakseni maravauhtisen puolikkaan (varsinkin, kun kuukautta aiemmin olin juossut lähes 18 kilometrin mäkisen harjoituslenkin 10 sekuntia puolikkaan ennätystahtiani kovempaa) ja kurvasin toiselle kierrokselle. Ilokseni yksi selkä edeltäni teki myös samoin, ja olin häntä selkeästi jo saavuttanut. Ilo ei ollut pitkäaikainen, sillä painoin heittämällä ohi kilometrin jälkeen ja seuraava liikenteen ohjaaja kertoi seuraavan kulkevan kolme minuuttia edellä. Se niistä selistä. Ensimmäiset kilometrit kuljettiin taas muakvasti myötätuulessa, kunnes maratonin mitta tasattiin Nallinkarin rannalla. Tuuli puhalsi jo myrskylukemissa, mikä oli ihan hauskaa aluksi, kun tuuli oli myötäistä, mutta vähemmän yllättäen 180 asteen käännöksen jälkeen tuuli oli vastainen. Vauhti pysähtyi kuin seinään, reidet menivät välittömästi hapoille ja hiekkarannalta irronnut hiekka iski kipeästi iholle. Enpä ajatellut, että suomalaisella maratoonilla minulla menisi hiekkaa korvaan, mutta nyt on sekin koettu. Lyhyen suojaisemman osuuden jälkeen kännyttiin jälleen sama tiukka oikea kuin ensimmäiselläkin kierroksella ja koko loppukierros mentiinkin sitten vastatuuleen. Joka puuskissa puhalsi jopa 28 m/s... yritä siinä sitten juosta jo valmiiksi happamilla reisillä.

Epätoivo alkoi iskeä tosissaan samassa kohdassa, jossa olin edellisellä kierroksella irtautunut muista, sillä samassa kohtaa iskivät kisan pahimmat puuskat, ja eteenpäin ei vain päässyt. Levittelin siinä sitten yksikseni käsiäni toivottomana. Onneksi juomapaikka tuli pian vastaan ja tyhjäsin taas geelipullosta hieman kitusiini (juoksin high5:n geelipullo köytettynä bussilla vasempaan kämmeneeni. Pulloon olin tyhjännyt kaksi geelipakkausta) ja nappasin vesimukin kouraani. Turhaan ei ole tullut treenattua vauhdista juomista ja kourimista. Tai siis on, koska mukissa oli kolmasosa banaania. Ällömakean geelin metallinen (sis. kofeiinia) maku suussani jatkoin sitten matkaa epäilyksen ja toivottomuuden hiipiessä mieleen. Kaikki menee pieleen. Vilkuilin kaupungilla pyöriviä ihmisiä näkyisikö jollain vesipulloa, jonka voisivat nopeasti minulle halutessaan lahjoittaa, mutta en lähtenyt kyselemään, kun en sellaista esillä nähnyt. Ainoat ylämäet reitillä osuivat tälle välille ja vaikka ensimmäisellä kierroksella revittelin niissä innoissani kuin pikkulapsi, olivat ne tällä kertaa tuskan täyteisiä. Vastatuuli söi mielialaa, mutta kriittinen 28km oli ohitettu jo ennen tätä banaani-insidenssiä, joten enää ei käynyt luovuttaminen. Seuraava vesipiste pelasti ja koitin maltilla hörppiä vettä, etten sitä vetäisi keuhkoihin tai liikaa pyörimään vatsaan.

Ensimmäisellä kierroksella seuraava vastatuulipätkä oli mennyt lähinnä sääilmiöitä ihmetellessä, mutta nyt vastassa ei ollut kuin tuuli ja yhä enemmän siinä kangistuvat jalkani. Laskin askeleita kääntöpaikalle, jossa tuulensuunta vihdoin kääntyisi myötäiseksi... mutta sitä ei milloinkaan tullut! Kääntöpaikka kyllä tuli, mutta tuuli tuli edelleen vasten kasvoja ja vesisadekin alkoi taas hetkeksi uudelleen. Aloin kiitellä mielessäni omaa laiskuuttani, etten vieläkään (ks. kesä 2014) ollut saanut aikaiseksi huollattaa mittariani, eikä minulla ollut mitään tietoa, kuinka järkyttävän hidas toisesta kierrokseta oli muodostumassa. Puolikkaan juoksijoita alkoi ripotella vastaan ja vaikka seura piristi, niin vetoapu vastatuuleen olisi maistunut vielä paremmalta. "Enää kaksi juomapaikkaa", toistelin mielessäni, varoen ajattelemasta jäljellä olevaa matkaa. Valehtelin itselleni, että enää 40 minuuttia jäljellä, vaikka vauhti oli jotain ihan muuta kuin 4 min/km. Katsojien ja talkoolaisten keskuudesta tuli jatkuvasti kannustuksia, että neljäntenä olet, mikä pidemmän päälle nosti huolen sijoituksen pysymisestä, mutta en rohjennut katsoa taakseni, sillä jos nyt joku pyyhältäisi ohitseni, niin selkäranka todennäköisesti katkeaisi. En hennonnut edes kävellä hitaimpia pätkiä peläten välittömiä kramppeja takaisin juoksuun vaihdettaessa. Kuvauspisteitä, yhä hitaammin lähestyvät kilometrimerkinnät ja se loputon vastatuuli. Kroppa kiljui jo pään sisällä, että lopeta jo, mutta sain maaniteltua jalat jatkamaan juoksua skel askeleen jälkeen luvaten sillä tuskan loppuvan nopeammin. Viimeinen juomapaikkakaan ei enää saa eloa jäntereisiini, vaikka yritän puristaan viimeisiä energiageelejä alas. Sama laahustus jatkuu. Ja jatkuu. Viimeinen kilometrikään ei irrota kiriä, koska mitään ei ole jäljellä. Stadion ja kuulutuksen eivät nekään irrota kiriä ja kaiken hyvän lisäksi oikeaan kylkeen alkaa pistämään. Viimeinen ratakierros Raatin stadionilla irrottaa jo pientä rimpuilevaa kiriä, mutta sekin johtui vain huomaamattomasta myötätuulesta. Loppusuora on taas karmeaan vastatuuleen. Siihen pusken kramppien uhallakin mitä vain kropasta löytyy, mutta pääsen vain 60 metriä eteenpäin ennen kuin voimat ehtyvät. Tuskissani katselen lähestyvää maaliviivaa, miksi se on vieläkin noin kaukana?

Lopulta maali armahtaa ja kuulutuksesta saan selkoa sen verran ,että yleisessä sarjassa sijoitus on kolmas ja aika on 2.51-alkuinen. Onhan sekin ennätys, mutta kaikkea muuta kuin odotin ja kaikkea muuta kuin kropasta olisi irronnut edes kaksisessa kelissä. Todellista hellemaratoonia ei ole tielleni vielä mahtunut, ja toivottavasti ei mahdu, mutta näitä uskomattomia kesäkelejä on nyt muutama tarttunut, ja sanokaa mitä sanotte, mutta Tukholma 2012 oli ihan sairaan helppo tähän verrattuna! Siellä oli vain kylmä, pukeutumiskysymys. Terwalla oltiin kuin täit tervassa, kun eteenpäin ei vain pääse ja jalat on silti hapoilla. Vaikea arvioida kokonaisuutta ilman olosuhteiden vaikutusta mielipiteeseen, mutta kyllä tuolla homma toimi ja vaikka (lue: koska) tämä oli vaikein kisani/lenkkini ikinä, niin reissu oli sen arvoinen. Iso kiitos reitin varrella kannustaneille ja kotisohvilla jännittäneille.

Tuliaisina pyttyy, paitaa ja kenkii (jotka tosin ostin erälltä raportissa mainitulta asevelihintaan.

Juoksu omistettu Laura Vuorimiehelle, nyt varmaan saa sanoa, että uusia juoksuja tulee? Kiitos.

Lapuan Körttimaratonin jälkeen oli luvassa ruhtinaalliset kaksi viikkoa lepoa (treeniä) ja kisojen läheiisyyden vuoksi olisi ensimmäinen lenkki pitänyt käydä jo seuraavana päivänä. Mutta matkustaminen takaisin Lapualle ja stressi lähestyvästä muutosta (lähinnä sen asunnon löytymisestä ennen kuun loppua) imivät tehokkaasti mehut. Reeneistä (siis salibandy-) pidin taukoa huikean vuorokauden ja tiistaina piti tietysti mennä juosten, kun ei sitä matkaa ollut kuin joku vitonen suuntaansa ja vuoro 1,5 tuntia...Keskiviikkona piti käydä viemässä keskustaan paperit takuuvuokran takaisinmaksuun ja juostenhan ne on kätevämpi tiputtaa kuin bussilla. Sählyvuorollekin oli tullut jo ilmottauduttua, joten kiire tuli ja semmonen rento 15km tuntiin... Oli sählyssä aika hiljaista.

Perjantaina tuli helpottava tieto kämpästä ja alkoi jäätävä pakkaaminen ja muuttaminen (ei kannata tehdä samaan aikaan). Yllättävän heikosti mahtui yksiö kaksioon, mutta jotenkuten kuitenkin. Viikonlopun liikunnat jäikin sitten siihen. Alkuviikosta pari höntsälenkkiä ja tuntuma jaloissa olikin yllättävän hyvä! Toisaalta mielikin oli keveämpi kuin vuosiin.

Matiaksen kanssa sovittiin, että hän poimii mut Pieksämäeltä ja ajellaan sieltä sitten kisapaikoille. Tässä välissä nyt vain oli ongelma nimeltä Pieksämäki. Tarkemmin sanottuna VR. Eipä sillä, oma moka, kun valitsin vain viisi minuuttia etukäteen asemalla olevan bussin. Yleensä etuajassa kulkevat Tampereen siniset olivatkin tänään sitten ihan aikataulussa pysäkillä, mutta matkanteko oli järkyttävän hidasta. Peliliikkeenä jäin jo edeltävälle pysäkillä pois ja otin alkulämmöt kassieni kanssa. Asematunnelin portaat vielä loikalla ylös ja siinähän se juna vielä on! Mutta laiturilla ei ole ketään... Spurttasin vielä lähimmän vaunun ovelle, mutta se pentele ei auennutkaan! Seuraavalla ovella sama juttu... ja kolmannella! Ikkunasta näkyi jonkun liikkuvan vaunujen välissä, mutta oven hakkaaminen ei tuottanut tulosta. Neljännelle ovelle siirtyessäni juna sitten vihdoin nytkähti liikkeelle. Että semmonen kisa.

Meinasin ensimmäisenä heittää vieressä kiihdyttelevää junaa puhelimellani, mutta tyydyin vain ilmoittamaan Matiakselle, ettei tarvitse Pieksämäen kautta koukata, että nyt jäätiin rannalle. Jossain vaiheessa sitten tulin vilkaisseeksi kisan facebook-sivuja, josko siellä olisi kyyditysilmoituksia... ja kas! Joku tamperelainen olikin ajoseuraa vailla. Yhtä puhelua myöhemmin olinkin sitten matkalla kohti Kolia! Suurkiitos vielä kyydistä!

Vihdoin kisapaikalla

Saavuimme Kolille useamman tunnin ajon ja muutaman varikkopysähdyksen jälkeen illan jo pimettyä. Suuntasimme hakemaan kisamateriaalia ennenkä tiemme erkanivat minun suunnatessani kisabuffettiin. Mätettyäni itseni täyteen pastalla ja valkosuklaavaahdolla (:O~~~~) pääsin viimein tapaamaan asuinkumppaneitani vuokraamallemme mökille. Muutamat olin tavannut jo aiemminkin, mutta muiden kanssa yhteistä oli vain (vaikka se ei olekaan mikään "vain") kuuluminen Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 -ryhmään. Uni ei ollut maistunut automatkan aikana, joten sain jopa nukutuksikin yöllä, vaikka heräsinkin jo ennen ultramatkalaisia, jotka lähtivät kaksi tuntia ennen meitä tavantallaajia. Ultraajien lähdettyä ja muiden lyhyemmän matkan taivaltajien heräillessä alkoi oma kisahermokin kiristyä. Loppukesän kisarupeama oli kuitenkin ollut rankka ja polkujuoksu jäänyt sinä aikana pahasti paitsioon.

Jokke tarjosi meille kyydin mökiltä lähtöön, mutta olin edeltävänä iltana antanut hänelle ilmeisesti mökkiämme vuokraavan tahon osoitteen mökin osoitteen sijaan! Joten jännitystä sain myös tähän aamuun. Aamu valkeni nopeasti kuulaana ja komeana ja mietin kuinka mahtavaa ultraajien onkaan painaa tuossa säässä pitkin kansallispuiston metsiä. Yön aikana pakastunut ilmakin oli jo positiivisen puolella, mutta varustevälppäys kävi silti kuumana vielä lähdössäkin. Tapojeni vastaisesti puin paniikissani päälleni liikaa, vaikka kelissä ei mitään ihmeellistä ollut. Lähtöalueella bongasin muutaman tutun kasvon Trail tourin kisavideoilta sekä vaihdoin jonkun sanan Anssin kanssa.

Vaarallinen maraton

Lähdön otin korostetun rauhallisesti, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kiinni siihen omaan vauhtiini. Alkuun minulle luvatut leveät polut ja tieosuudet eivät kuitenkaan ihan sitä olleet, mitä odotin ja porukan keskellä en saanut juoksua juurikaan rauhoitettua. Pienetkin ylämäet piti käyttää juoksijoiden ohittamiseen, jotka tulivat jyrkemmissä laskuissa aina ohi, enkä saanut niissäkään juoksustani kiinni. Kun viimein pääsimme tielle, niin koin olevani liian kaukana ja että nyt tämä pätkä pitää hyödyntää maksimaalisesti. Alku siis liian hiljaa ja sitten roima vauhdinkorotus perään. Loistava kisataktiikka!

Tiellä ohittelinkin selkiä hyvällä tahdilla ja varsinaiselle kisareitille pääsin lähtemään itsekseni. Vain muutama selkä häämötti edessä. Reitti nousi Jauholanvaaralle ja seurasi Herajärven rantoja, jotka Aurinko valaisi komeaan syksyiseen hehkuun! Siis sen verran kuin nyt järvelle edes näki, sillä järvi oli peittynyt paksuun sumuvaippaan. Kaipuu vuorille juoksemaan roihahti samassa sisälläni, josko siellä olisi edes puoliksi näin kaunista! Mielessäni kävi jo ajatus seisahtua ihailemaan maisemaa, mutta seuraavalla vastaantulijalla olikin kamera kädessään, niin pitihän sitä muodon vuoksi jatkaa loikkimista.

Kuva: Antti Nousiainen

Seuraava kiintopiste reitillä oli Kiviniemen lossi hieman ennen puoltaväliä. Polar kun oli sanonut sopimuksensa jo irti, niin tallensin reitin reppuun tunkemallani FRWD:n kalikalla, joten kuljetusta matkasta eivät kertoneet kuin reitin varteen merkatut kilometritolpat. Matka Kiviniemeen tuntui kohtuuttoman pitkältä, viakka matkaa ei ollut kuin reilu viisi kilometriä Jauholanvaaran päällä näkemältäni kympin lätkältä. Metsä oli pääosin hiljainen, yksittäisiä vaeltajia ja jokunen retkisarjalainenkin tuli kohdattua, mutta muuten lähinnä säästelin voimiani Ryläykselle.

Ennen lossia korpimaisema muuttui jo maalaisemmaksi ja yksi selkäkin alkoi vilkkua edessä pidemmillä suorilla. Vauhti kiihtyi pakollisen tauon innoittamana ja maaston helpottuessa ja pääsin viimeisenä soutuveneeseemme muiden juoksijoiden odotettua selkeästi jo jonkin aikaa. En siitä rytäkässä sitten kerinnyt edes vettä hörpätä, kun venematka oli niin jännittävä kontrasti polkujuoksukilpailulle. Veneestä pääsimme kaikki ehjin nahoin ylös ja suuntasimme letkassa läheisen tilan huoltopisteelle. Meitä kun oli usemapi kuin kaksi henkeä samassa porukassa, niin menin tietysti kärkeen...

Huollossa nappasin ensimmäisen geelin kitusiini ja täytin juomapulloni, josta olin tainnut kahdesti hörpätä. Olihan seuraavaan huoltoon vielä matkaa ja sen jälkeen oliskin kiire, koska alla olisi lähinnä maantietä. Ja se Ryläys! Sillä oli minua niin peloteltu! Matka kohti taas seuraavaa kiintopistettä Ryläyksellä alkoi mukavasti soratiellä ylämäkeen ja oma juoksua alkoi vihdoin tuntua hyvältä. Sijoituskin alkoi parantua kummasti. Ennen Ryläystä kivuttiin vielä Kolinvaaran yli ja sieltä alas tullessani ohitseni pyyhälsi jokin ihmisen ja jäniksen risteytys järkyttävällä nopeudella teknisessä maastossa. Naureskelimmekin seuraavien retkisarjalaisten kanssa, että eihän tuosta voinut edes ottaa mallia, kun se hävisi niin nopeasti. Omat (vakavat) puutteeni alamäkitekniikassa kävivät hyvin ilmeisiksi.

Pätkä Kiviniemestä Ryläykselle oli etukäteen reitin haastavin, mutta jatkuva nouseminen ylämäkeen, minulle ventovieras metsämaisema sekä rento ilmapiiri yhteistä kärsimystä kohtaan juoksijoiden keskuudessa tekivät tästä pätkästä sen mielekkäimmän. Juoksukin kulki, niin mikäs siinä oli tarpoessa! Yhtäkkiä näinkin Ryläyksen näkötornin jo edessäni, tässäkö tämä ny– samassa jokin paino heilahti lantiolleni ja koppasin vasemmalla kädelläni kiinni repustani, jonka hihna oli irronnut! Onneksi kiinnitys oli sekä toisen hartian yli että lantion ympäri, eivätkä varusteetkaan valahtaneet maahan. Hymähdin itsekseni, että minä sentään kestin Ryläyksen, vaikka reppu ei sitä tehnytkään. Ryläykseltä laskeutumisesta ei kauheasti ole muita muistikuvia kuin se, että yritän alamäkeen tikatessani samalla saada reppuni jotenkin kannettavaksi. Onneksi laukussa oli yksi ylimääräinen metallikehikko, mihin pystyin hihnan kiinnittämään.

Havainnekuvan repun entistymisestä.

Viimeisen huollon lähestyessä minusta tuli jälleen ohi yksi teknisesti taitavampi kaveri ja tunnistin paidasta hänet samaksi hepuksi, joka oli Ryläyksellä tuskaillut kulkua. Jotain kannustavaa huusin peräänsä tai toivoin huutaneeni, kisasta on jonkin aikaa... ja seuraavan tasaisen etenimme sitten jonossa. Retkisarjalaisia ja ultraajiakin alkoi näkyä kiihtyvällä tahdilla. Yhden mökkiasukeistammekin bongasin matkalta. Yksi nainen kyseli geelejä, kun omat olivat päässeet loppumaan ja kun minulla oli putelissa vielä ainakin kolmet tahnat, niin luovuin toisesta kertakäyttöisesti pakatustani. Kovasti kyseli, ettenkö varmasti tarvi, johon sitten selitin, että jos kolmeen kymppiin on mennyt kaksi ja mukana on kuusi (vai seitsemän?), niin ehkä mä elän. Kovasti oli kiitollinen ja halusi tarjota minulle uuden, mutta taitaapa tuo viimeinen geelikin olla edelleen kaapissa, joten kieltäydyin kohteliaasti. Kiitosta tarpeeksi, kun hoitaa itsensä terveenä maaliin.

Viimeisessä huollossa täyttelin taas turhaan vesipulloani ja letka pääsi vähän karkuun. Ryläykseltä oli selvitty, metsästä oli päästy pois... olo oli jo haasteensa voittaneella hyvä, mutta ne varsinaiset kisapätkät itselle olivat nyt vasta menossa. Saavutin edellämenijät ja leveällä maantiellä juttuakin riitti vähän enemmän kuin jonossa juostessa. Puoliakaan en toki muista, mutta jotain puhuttiin taustoista, et maastoa vai maantietä. Kuuluisat viimeiset sanat kuuluivat: "Meinasitko olla ennen kahta [5 tuntia] maalissa?" "Katotaan nyt, mitäs se kello on?" Vastaustakaan en enää muista, mut sisällähän tuossa myllersi, koska semmonen haave oli, et tuo voisi mennä neljään tuntiinkin ja kaveri kyselee, et jäänkö siitä vajaan tunnin. Vähemmän yllättäen vauhti siitä sitten lähti kiihtymään ja juoksijat harvenemaan. Nyt ne Holménin ohjelmassa juostut, syvästi inhoamani, loppunostolliset pitkät lenkit kantoivat hedelmää ja pieniä krampin tunteita oikeassa polvessa lukuunottamatta meno oli varsin raikasta. Jossain vaiheessa reitillä olin saanut vinkin, että loppunousua edeltävässä valeloppunousussa ei kannata säästellä, jos paukkuja vain löytyy, ja tein työtä käskettyä. Valeloppunoususta laskeutuminen takaisin rantaan tuotti kuitenkin vaikeuksia, johtuen joko teknisyydestä tai krampeista, ei voi muistaa...

Satamassa olikin bileet menossa ja ajanottolaite piippasi loppunousun alkamisen merkiksi. Satamasta maaliin noustaan lähes yhtämittaisesti kolmen kilometrin ajan (korkeuseroa en muista/jaksa tarkistaa) ja tällä pätkällä mitataan oma osuusaikansaki. Laitoin sen hetkisen voimabiisini (Tuonen Raja) soimaan repeatillä ja tungit napit korviini. Tuuttasin nousua ylös kaiken sen treenikaudella kokemani tuskan ja kisakaudella koettujen elämysten siivittämänä kuin järkensä menettänyt eläin. Tuska keuhkoissa ja polte jaloissa tuntui taivaalliselta, kun tiesi tuskan maalissa kohta loppuvan eikä tarvinnut enää juosta kotiin tai mäkeä alas vedon toistamiseksi. Paljon oli väkeä nousussa, niin juoksijoita kuin katsojiakin. Maisematkin olivat varmasti komeita, mutta muistan tuolta pätkältä vain sen ihanan raaston ja rakkauden juoksemista kohtaan! Lopulta nousu päättyi kisakeskuksena toimivan hotellin edustalle. Kaikkeni tuuttasin nousuun, mutta kuten aina mäen jälkeen, olo helpottui nopeasti eikä rasitus jäänyt tykyttäväksi tuskaksi jäseniin niinkuin niin usein sileän maratonin jälkeen.

Ultra haistelua

Ultraajien tunnelmia haistelin jo vuoden 2013 kisaa seuratessa ja raportteja lueskellessa, mutta nyt pääsin seuraamaan touhua jo vierestä. Edeltävän illan ja aamun tunnelma oli odottava, muttei ylitsepursuavan energinen – olihan edessä "se pitkä matka". Vierailtuani nopeasti kisakeskuksen saunassa siirryin loppunousun varrelle odottamaan tuttuja maaliin, niin maralta kuin ultramatkaltakin. Otettuamme Pullukan Polkujuoksijan vielä maaliin ultran viidennellä(!) sijalla, siirryimme takaisin majapaikalle tarkistaaksemme mökin ultraajien tilannetta. Valitettavasti mökillä vastassa oli jo Matias, jonka matka oli valitettavasti katkennut puoliväliin, muut olivat vielä matkalla ja useamman tunnin päässä maalista. Juoksijoiden siirtyessä viimeiselle maantiepätkälle lähdimme heitä satamaan vastaan. Yö oli jo laskeutunut ja otsalamppujen valaisemia varpaankärkiä vilkkui ohitsemme harvakseltaan. Tunnelma oli maaginen. Palo toiselle kierrokselle oli syttynyt...

Jämiltä Lapualle

Jämin maastojuoksu (koitan välttää sanomasta maastopuolikkaaksi, kun eivät itsekään sellaiseksi itseään mainosta) meni ehkä sittenkin vähän vauhdikkaammin kuin vain kovana harjoituksena. Jalat eivät maastopohjan armollisuuden ansiosta juurikaan reissusta onneksi kipeytyneet, mutta ei niihin kyllä voimaakaan jäänyt. Maanantaina tietysti (salibandy)reeneihin, tiistaina sählyn jälkeen vielä kavereiden kanssa reipas kymppi ja torstaina 15-kilometrinen pk olivat taikajuomani palautumiseen. Päivä päivältä vahvistui käsitys siitä, ettei viikko kuitenkaan millään riittäisi. Epävarmaa olotilaa ei lievittänyt sekään, että Jämille valmistautuessakin olivat (tasaiset) juoksulenkit olleet vähissä, joten kun lepopäivien pitäminen ei minulle muutenkaan ole helppoa, niin nyt ne olivat varsinaista tulisilla hiilillä tanssahtelua. Epävarmuutta helpotti kuitenkin vasemman jalan it-jänteen totaalijumittaminen perjantaina... koska epäonnistuminen alkoi olla se varmempi vaihtoehto.

Kisan järjestelyt ja ylipäänsä järjestyminen alkoivat myös epäilyttää, sillä MyNextRunin kautta ilmoittautuneita oli huikeat viisi (kolmella eri matkalla) ja reittipäivitystä tai starttipaikkaa ei ikinä tuonne edes päivitetty. Järjestävän seuran, Smilereiden, kautta onneksi löytyi edes kisakeskuksen sijainti ja starttiaika.

Ainakaan kisa-aamuna ei liiemmin jännittänyt, vaikka lopputulosta voisi kerrankin kunnolla jännittää, kun lähes mikä tahansa olisi mahdollista. Maaliinpääsykään (juosten) ei vielä ollut kirkossa kuulutettu, joten syytä tärinään olisikin. Jostain syystä se onnistumisen mahdollisuus, kun valmistautuminen on onnistunut nappiin, jännittää kuitenkin paaaaaljon enemmän.

Kisaan, kisassa, kisasta

Alkoihan se jännittäminen ja tärinä lopulta, sillä havahduin takaisin tähän maailmaan hulppeat 50 minuuttia ennen starttia. Kisapaikallekin sitä matkaa on lähes 20 kilometriä ja ilmoittautuminenkin vielä suorittamatta. Isäni (Lapua on siis kotikaupunkini) heitti minut kisapaikalle ja lpalasi kotiin hakemaan kannatusjoukkoja. Varsin tehokkaan etsintäoperaation jälkeen löysin ilmoittautumiskaavakkeet ensimmäiseltä vastaan tulleelta pöydältä (jonka ääreen en tietysti ensimmäisellä kerralla pysähtynyt). Kisakengäksi valitsin tällä kertaa Adidaksen Adios Boostit, jotka ovat todellakin vakuuttaneet testilenkeillä asfaltilla, mutta pisin lenkki ennen kisaa ne jalassa oli vain 15-kilometrinen. Varustevaihdon jälkeen lämmittelyyn jäikin sitten aikaa varsin mehevät 15 minuuttia. Tiellä hölkkäillessäni jalat tuntuivat edelleen väsyneiltä ja tukkoisilta. Venyttely ei tilannetta parantanut, joten maatani jälleen vähän enemmän myyneenä raahustin lähtöalueelle kuuntelemaan kisarukousta. "Minuutti lähtöön!" ilmoitti järjestäjä seurakunnan edustajan puheenvuoron päätyttyä. Jaaha, ei sitten tehdäkään enempää lämmittelyä. Hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa ryhmittäydyin kuitenkin  heti lähtöviivan taakse ja tempaisin viivalta kärkeen.

Minkäännäköistä ajanottovälinettä en mukanani kantanut, koska RC3 ei edelleenkään ollut suostunut itseään lataamaan ja viiden kilometrin asfalttisuorasta matkatietojen saaminen talteen erillisellä gps-mollukalla (eli siis vanhalla FRWD W^600-mittarillani) ei juuri kiinnostanut, joten vauhti tuli täysin selkärangasta. Kanssakilpailijoihinkaan ei voinut omaa vauhtia oikein suhteuttaa, kun ensimmäisellä kääntöpaikalla olin jo saavuttanut useamman sadan metrin kaulan. Reitistä sen verran, että reitin ainut lähes huomioitava ylämäki osui heti kierroksen alkuun, josta jatkettiin perinteisissä pohojalaasissa peltomaisemissa Kyrönjoen ylittävälle sillalle. Lisää peltoja, huoltopaikka (molemmin puolin tietä) ja kääntöpaikka reilun kolmen kilometrin kohdalla. Toista puolen tietä takaisin kisakeskukseen (jossa molempiin suuntiin huoltopiste), josta tie jatkui routavaurioisena metsän keskellä reilun kilometrin toiselle kääntöpaikalle. Eli viiden kilsan asfalttipätkä. Käänny. Käänny. Toista. Lovely.

Neljännellä kilometrillä alkoivat jalat jo antaa ensimmäisiä vastalauseitaan. Tarkemmin oikea reisi meni ihan tukkoon jostain tuntemattomasta syystä, mutta aukesi myös yhtä yllättäen. Kahdeksasta noin kahteentoista kilometriin asti sitten iski odotetumpi vaiva, kun vasen it tuntui jähmettyvän täysin liikkumattomaksi lihamöhkäleeksi. Onnekseni juoksutekniikkani ei, itseäni asiantuntevampien tahojen mukaan ainakaan, aktivoi it-jänteitä lainkaan, toten juoksu jatkui – toki hieman epämukavampana – mutta kuitenkin samalla vauhdilla. Kai, ei mulla oo mitään muuta tietoa kuin omat tuntemukset.

Neljännelle suoralle (14km) käännyttäessä it-vaivat olivat taaksejäänyttä elämää, mutta riisutut kisakenkäni olivat tässä vaiheessa hyväilleet akillesjänteeni siihen tilaan, että heille alkoi riittää. Ero seuraaviin oli kuitenkin jo kilometrin luokkaa, joten ylimääräisestä stressistä kisasijoituksen osalta, tai taktikoinnista sen suhteen, ei tarvinnut kärsiä. Keskityin siis jalkavaivoistani kärsimiseen ja pidin koiville puhuttelua: "ette pettäny Tukholmassakaan, vaikka olitte paljon heikommassa hapessa sinne lähdettäessä, joten ette [voimasana] petä kyllä nytkään!" Kanssakilpailijoita alkoi tulla vastaan pitkin reittiä, eikä enää vain kääntöpaikoilla, ja vaikka keskityinkin omaan kärsimykseeni, huomasin kohtaavani lähinnä hymyileviä kasvoja ja monet tsemppauksetkin vaihdettiin. En muista olenko tässä mediassa asiaa todennut, mutta minulle on etenkin kisassa tärkeää nähdä muita juoksijoita. Edellä menevät selät (tai tässä tapauksessa myös kasvot) innostavat aina, vaikka vauhti olisi mikä. Siksi lyhyempienkin kierrosten kisat sopivat minulle mainiosti.

Kannatusjoukot saapuivat parahiksi paikalle toisen kierroksen päättyessä. Sain heitettyä ylimääräisiksi käyneet irtohihat pois matkasta ja kyselin äärimmäisen viralliset väliaikatiedot: "Mitä kello on?" "Kohta puoli." "KOHTA puoli???+ Mä oon jo puolesvälis." Lisää urheilujuomaa naamariin ja uusin ajatuksin toisella puolikkaalle. Kolmen tunnin alitus ei pitänyt olla edes kaukainen mahdollisuus, mutta jalkavaivojen jälkeen jalat olivat vielä verrattain hyvävoimaiset, joten rajusti positiivinen splitti (toisen ja ensimmäisen puolikkaan aikojen erotus), kuten Tukholmassa, ei pelottanut. Väki reitin varrella alkoi vähetä, mutta kannustus kuitenkin lisääntyä. Varsinkin oma ryhmäni, joka siis koostui vanhemmistani, sisaruksistani ja heidän puolikkaistaan, piti hyvää meteliä kisakeskuksella. Ajatus alkoi karkailla jo maaliintuloon ja mahdollisiin loppuaikoihin, joten jouduin tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa malttamaan vauhtini kanssa. Vauhti kuitenkin pääsi hieman kiihtymään (jälkikäteen tarkasteltuna) ja jouduin taistelemaan hengityksen ja orastavan kylkipistoksen kanssa. Välillä tuntui, että haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla ja palleakin liikkui aivan eri tahtiin kuin hengitys antoi olettaa, mutta matka vain jatkui. Kuudennen suoran (24-29km) aikana olisi "normaalilla" reitillä tullut noutaja, mutta nyt kun kannatusjoukot mekkaloivat jo ennen kolmenkympin selkärangan taittajaa ja uudestaan seitsemännen suoran alussa, ja kun enää ei tarvinnut puristaa kuin "yksi kierros", joka em. mäen, sillan ja kääntöpaikkojen takia oli helppo jakaa pieniin, saavutettavissa oleviin osiin.

Kierros- tai väliaikaa en uskaltanut tässä vaiheessa enää kysyä, koska tietohan vain lisäisi tuskaa. Tuskaa, jonka tässä vaiheessa päästin jo näkymään kasvoiltani. Pokerin pitäminen tähänkin asti oli enemmän tai vähemmän turhaa, mutta nyt päätin antaa palaa kunnon irvistyksen kera. Jalkavaivat onneksi eivät alun jälkeen palanneet, mitä nyt nivuset ja lonkankoukistajat alkoivat olla jo melkoisen väsyksissä, mikä nyt oli vain luonnollista. Viimeisellä kokonaisella suoralla pääsin vaihtamaan sanojakin kanssakilpailijoiden kanssa, jotka vaikuttivat olevan vielä hyvissä voimissa. Itseäni kuunnellessanikin vaikutin paljon pirteämmältä kuin sisällä tuntuikaan. Pian ohituksen jälkeen hymy kuitenkin vaihtui taas irvistykseen, kun pääsin taas taiteilemaan vauhdin ylläpidon ja kylkipistoksen kanssa. Sisälläni hymyilin kuin Hangon keksi jo tässä vaiheessa, mutta ulospäin se ei näkynyt. Pitkä kiri kävi kyllä mielessä, mutta hengitys oli jo niin pinnassa, että totaalistopin pelossa jatkoin vain samalla matkavauhdilla. Kisakeskuksen läpijuokseminen riehakkaan kannustuksen (siltä se ainakin kuulosti korvanappien läpi) saattelemana vain kolme kilometriä ennen maalia osoittautui kisan kovimmaksi palaksi. Takaisin metsään kaartaessa ajatukset olivat pelkästään maalissa ja kannustuksen tuoma pöllähdys endorfiineja ja adrenaliinia hävisivät nopeasti väsyneestä mielestä. Vaikka en kantannut läheskään yhtä pahasti kuin Tukholmassa, olivat nuo viimeiset kilometrit käsittämättömän pitkät. Toisaalta nautinnolliset, mutta kun kellon halusi kuitenkin pysäyttää mahdollisimman nopeasti, niin aivan käsittämättömän pitkät. Jos haluatte joskus nauttia maaliintulosta, älkää tavoitelko tai välittäkö ajasta mitään.

Tällä kertaa kannatti kuitenkin välittää. Kymmenen kilometrin lätkän lähestyessä edellä näkyi tuttu siluetti, kun siskoni avomies käveli reitillä koiramme kanssa valmiina kirittämään minut maaliin. Paukkuja ei kyllä jaloissa tuntunut enää olevan, mutta kun kirittäjät lähtivät edelle juuri sopivan rauhallisesti, mutta vähän minua kovempaa, nousi oma vauhtinikin kuin vahingossa. Viimeisen mutkan takaa aukesi lopulta maalisuora ja isoveljeni liittyi kirittäjiini. Temmoin kaiken, mitä kropasta lähti, hapot iskivät niin pahasti, että koko keskivartalo meinasi krampata ja oksennus nousta kurkkuun. Maali kuitenkin armahti. Kovan kirityksen takia en maalisuorasta kerinnyt juuri nauttimaan, mutta ehkä juuri tuon reilun puolen kilometrin aikana voitin ne tarvittavat sekunnit, mitkä tekivät maaliin saapumisesta vieläkin nautinnollisemman. Siinä soratiellä henkeä haukkoessani joku takaa kysyi, teinkö ennätykseni. En pystynyt vastamaan heti, mutta piipersin vastakysymykseksi alittuiko edes kolme tuntia – eihän minulla ollut mitään käsitystä ajastani. Alittuihan se. Toistamiseen "urallani" ja ennätyskin syntyi valtavalla 17 sekunnin marginaalilla. Ilmeisesti se viikko riitti palautumiseen...

Kotiinviemistä tuli taas...

Mitä sitten, jos kilpailusta puuttuvat nuo alussa mainitsemani seikat? Paljon tärkeämpää ovat toimiva huolto, turvallinen reitti (tästä iso kiitos kaikille läpiajaneille autoilijoille kilpailijoiden huomioimisesta!) ja mahtava henki juoksijoiden ja katsojien keskuudessa! Kaikki nämä löytyivät Lapualta ja mielelläni kirjaan ennätykseni syntyneen juuri tässä kisassa. Yksi matka itseeni on taas takana ja voitettu.

Käykäähän juoksemassa myös pieniä kyläkisoja, niissä on aina lämpöä ja tunnelmaa!

Alajärven maratonin jälkeen kesä oli kisojen osalta hiljaisempaa ja kelien johdosta se olikin hyvä asia. NUTS:n Pallas-Hetan kisa pyöri kyllä mielessä, mutta koska kyseessä oli polkujuoksukisa ja kovin kaukana, niin eipä tullut lähdettyä. Ja lukemieni kisarapsojen (etenkin ultramatkalta) perusteella tämäkin ratkaisu oli ihan hyvä. Kisojen puutteessa ja salibandykauden ollessa tauolla, tuli juoksuharjoitteluun lyötyä lisää kierroksia ja sadan kilometrin viikot alkoivat olla pikemminkin odotusarvo kuin poikkeus. Heinä- ja elokuussa rikkoutui ensimmäistä kertaa myös 400 kuukausikilometriä. Kilometrijahtauksen ohessa tossua tuli kulutettua myös metsän puolella normaalia enemmän, unohtamatta  välillä nauttiakin juoksusta kovatehoisten harjoitusten merkeissä!

Syksyn kilpailukalenterissa ensimmäinen merkintä oli taas Alajärvellä, jossa juostiin 23.8. ensimmäistä kertaa Kitron kierros -niminen kympin maantiekilpailu. Niin ensimmäisestä maratoonistani kuin kympinkin kisastani tuli tänä kesänä kuluneeksi 10 vuotta, silti Kitro olisi vasta elämäni toinen kympin kilpailu. Virallisen ennätyksen syntyminen oli siis hyvinkin odotettavissa, mutta treenilenkeillä oli edellisenä talvena tullut pidettyä 40 minuutin rajaa jo useasti pilkkana ja, varmuuden vuoksi, hieman ylipitkällä matkalla omissa kirjoissa ennätys oli 38:09. Kunto oli kyllä nousussa, mutta sen kummempaa lepoa ei tullut kisalle annettua, joten lopputulema, 35:45, oli melkoisen iso (positiivinen) järkytys. Ontrailissä enemmän ruodintaa kisan kulusta.

Haahuiltuani Kitron kisan jälkeen muutamia päiviä suuntaa vailla, syttyi lamppu takaraivossa ja päätin järjestää itselleni mäkiviikon! Eli yksinkertaisesti reilun viikon verran mäkitreeniä niin paljon kuin sielu sietää. Eikä mitään mäellä norkoilua tai kävelemistä ylös vaan vähintään rauhallista hölkkää ylös, mutta paljon myös kovaa tykitystä. Kesän aikana temppuillut sykemittarini ei lopulta suostunut itseään enää täydeksi lataamaan, joten treenien kovuudesta pitkässä juoksussa ei oikein (syketietojen puutteessa) syntynyt selkeää kuvaa. Pidin kuitenkin viikon aikana lepopäiviä, kun jaloista siltä tuntui.

Kisaviikon kommervenkkejä

Mäkiviikon jälkeen tasaisella juokseminen tuntui kieltämättä oudolta ja kaiken lisäksi flunssakin yritti yllättää. Kovasti jouduin kropan tilaa kuulostelemaan, koska maanantaina oli tarjolla sekä iltarastit naapurissa että jo perinteikäs Hervannan ympärijuoksu. Aikataulullisestikin lähtöjen sovittaminen oli vähintäänkin haastavaa, kun rastien lähtöikkuna oli typistettyä välille 16:30-18:00, joista jälkimmäinen kellonlyömä oli myös ympärijuoksun lähtöaika. Pitkään arvoin jopa kotiin jäämistä, kun olotila heittelehti niin laidasta laitaan, mutta lopulta lähdin tallustamaan rastien aloituspaikalle. Päätin myös rastien olevan päivän ykkösharjoitus, ja matkan olevan kuitenkin se 7 km, vaikka lyhyemmiltä radoilta kerkiäisikin paremmin juoksemaan. Vauhdinkin piti olla muka jotenkin rauhallista, mutta jos törmäsin puuhun jo toisella rastivälillä pää edellä, seuraavalla välillä olkapää edellä ja myöhemmin vääntelin vielä nilkkaanikin, niin se tavoite tuskin toteutui.

Minä vs. puu 0-3

Sen verran mojovan tällin sain otsaani, että en kotiin päästyäni edes lähtenyt yrittämään ehtiä lähtöpaikalle jäljellä olevassa kuudessa minuutissa. Henkisestikään missattu kisa ei ollut mitenkään merkittävä, mutta ainahan sitä harmittaa, kun suunnitelmat muuttuvat. Olisi se ensimmäinen second skineissä juostu kisakin ollut mukava saada pois alta...

Flunssan oireet väistyivät jo seuraavana päivänä, joten treenit jatkuivat normaalisti, joskin meno oli paikoittain todella tahmeaa. Ylikuntoajatukset alkoivat hiipiä takaraivoon, mutta toisaalta ihan samanlainen fiilis oli ennen Tukholman täysosumaakin. Loppuviikon ohjelmassa ei juuri muokattavaa ollut, joten piti vain luottaa kropan toimivan.

Jämin kisa oli ollut kalenterissa jo pidempäänkin mahdollisena kisana seuraavana lauantaina Lapualla juostavalle Körttimaratonille sekä Vaarojen maratonille valmistavana harjoituksena ja ennakkoilmoittautumisen päättyessä keskiviikkona, löin viimein oman ilmonikin sisään.

Jämin reittikartta

Juhlapäivä, jälleen kerran

Kisa-aamuna heräsin alaselkä ja vasen puoli (vinosta) lantiostani lähes umpijumissa. Lähtöön (siis kisapaikalle siirtymiseen johtavaa lähtöön) oli onneksi vielä reilu tunti aikaa, ja ankarasti pyörittelemällä ja venyttelemällä sain jalkani liikkumaan jopa lähes kivuttomasti. Aamulle säästämäni kisataktiikan luominen vain jäi lantiota säätäessäni tekemättä. Vaikka kisan tarkoitus olikin olla vain kovatehoinen harjoitus, jonkinlainen käsitys lopun ylämäistä olisi ollut suotavaa. Kisastartteihin aina aikaisemmein liittyvät paineet eivät vielä paikan päälläkään nousseet pintaan. Liekö sitten johtunut tavoitteiden puutteista vai vähemmän juoksua harrastaviin kavereihin törmääminen kisarakennuksessa (mentaliteetilla: "jos kerran noikin on juoksemassa"). Sen verran reittiprofiilista oli jäänyt ensivilkaisuilla mieleen, että ensimmäisen vitosen jälkeen tulee melkoisen jyrkkä nousu aivan kisakeskuksen vieressä, joten lähtö- ja maalikarsinoiden lisäksi kävimme huoltajani kanssa vilkaisemassa tuota mäkeä. Alueella aikaisemminkin liikunut huoltajani osasi kertoa myös maastopohjasta tarkemmin, mikä itsessään ei helpottanut tässä vaiheessakin vellonutta kenkävalintakeskustelua pääni sisällä. Nastarit sun muut trail-kengät olin suosiolla jättänyt kotiin, mutta mietin vielä Adidas Adios Boostien ja Asics GT-2000:n välillä. Boostien kuviointi on huomattavasti matalampi, joten pito irtohiekassa tulisi olemaan ongelma. Lisäksi pehmeässä maastossa Boost-materiaalin hyödyt neutralisoituisivat. Tossut olivat lopulta vain varalla mukana ja tämäkin kisa meni GT:illä. Yleensä kisajännityksen takia joutuu laittamaan lämmittelyyn paljonkin suitsia, mutta koska jännitys puuttui, niin lämmittely tuli jätettyä turhankin myöhälle, eikä juoksua tullut kuin muutama sata metriä ennen starttia. Askel tuntui kuitenkin nousevan yllättävänkin lennokkaasti aamun jumituksiin nähden.

Näkymiä kisakeskuksen noususta. (Kuva: Bullseye Photography)

Ensimmäinen kilometri oli todella heikkokuntoista uraa, joten huonosta lämmittelystä johtunut rauhallisempi alku oli lopulta vain hyvä asia. Juoksu oli kuin hiekkarannalla tarpomista upottavassa hiekassa. Alustan kovettuessa aloin kiihdyttää vauhtia lähemmäs hyväntuntuista kisavauhtia. Mittaria tai edes kelloa minulla ei tosiaan ollut mukana, joten vauhdista ei ollut niin minkäänlaista käryä. Neljän kilometrin kohdalla reitin ensimmäinen kunnon nousu löi koneet vihdoin kunnolla käyntiin ja seuraavana tullut kisakeskuksen tiukempi nousu oli puhdasta nautintoa, kun pari selkääkin tuli ohitettua. Mäen päältä juostiinkin pitkän pätkää harjun harjalla hyväkuntoista, vain paikoin juurakkoista leveää polkua. Edessä vilkkui välillä vielä selkä, mutta tämän pitkän "tasaisemman" osuuden jouduin kuitenkin tekemään töitä yksin ja motivoimaan jalkoja pitämään kovaa matkavauhtia yllä, tietämättä sen tarkemmin millaista töppyrää olisi vielä tulossa.

Matala on maratoonarin askel (Bullseye Photography)

Yhdeksän kilsan kohdalla hämmästelin kylttiä, jossa luvattiin Niinharjun nousuun olevan vielä 800 metriä, vai oliko se sittenkin 800m pitkä? Sen verran tasaista oli tämänkin pätkän aikana, että pohdin asiaa vielä harjun päällä olevalla huoltopisteelläkin pyörähdettyäni. Ohessa mietin myös, miksi minulle olisi tärkeää tietää olevani seitsemän minuuttia kärjestä. Seitsemän minuuttia on melkoinen ikuisuus kympin matkalla, eihän tuommonen tieto muuta tee kuin masenna. Ei se mäki lopulta sen kummempi ollut kuin edeltävällä viikolla juostutkaan! Huoltopisteen jälkeen reitillä oli taas pidempiä suoria ja edellä juoksevan paita alkoi taas vilkkua aika ajoin näköpiirissä, vaikkei se tuntunutkaan lähentyvän sitten millään. Tassut alkoivat olla pehmoisena jo jatkuvasta kiihdyttämisestä tasaisilla osuuksilla, mutta ylämäkiin tiesin kropassa vielä olevan paukkuja. niitä mäkiä ei vain tuntunut kuuluvan. Vain rytmiä rikkovia pienempiä töppyröitä, alamäkiä ja tiukkoja käännöksiä. Kolmannen huoltopisteen lähestyessä tuntui edellä juoskevan selkä vihdoin lähestyvän ja reitin noustessa loivasti sain puristettua kropasta taas vähän enemmän tehoa irti. Kisakeskuksen maastoja lähestyessämme mäkiäkin tuli vihdoin vastaan ja kyllä sen huomasi, kuka oli mäkitreenejä koko edellisen viikon tehnyt. Vaikken ohituksia mitenkään liiemmälti tehnytkään, alkoi edellä näkyä paljon enemmän elämää, ja mistä muustakaan sitä lisävirtaa saisi kuin ylämäistä ja muiden juoksijoiden selistä?

Muutaman mäen noustuani rupesinkin sitten ihmettelemään, että montakohan näitä on vielä jäljellä. Olisi pitänyt se reittiprofiilia tutkia vähän tarkemmin. Jokaiseen mäkeen panostin vähän enemmän kuin edelliseen, mutta epätietoisuus loppureitistä haittasi lopullisen iskupaikan löytämistä. Lopulta maltti loppui kesken ja (tietenkin siinä) toiseksi viimeisessä ylämäessä tein oman iskuni, mutta eiköhän sieltä seuraava mäki tullut melkein heti vastaan. Pahaksi onnekseni kisakeskukseen saavuttiin vielä jyrkkää alamäkeä, joka oli myös kovin pehmeässä kunnossa. Avasin viimeisen loppukirivaihteeni vielä epähuomiossa ajauduttuani jo ulkokaarteeseen, mikä tiukassa neulansilmässä johti välittömään tappioon kirikamppailussa, kun sisäkaarteen kaveri tajusi iskeä samantien vastaan. Irvistäen loppuun ja sitten ihmettelemään omaa juoksua. Kuuloaistin palauduttua (tai siis homonihuurujen haihduttua sen verran, että ympäristöäänkin pystyi huomioimaan) kenttäkuulutus kertoi juuri maalintulleen juoksijan ajan olleen 1:25 jotain. Oma puolimaratonin ennätyksenihän on "sileälläkin" 1:22, joten melkoisen kova harjoitus tuli tosiaan tehtyä. Loppuaika oli 1:24:57 ja sijoitus 14. miesten yleisessä!

Se paljon parjaamani reittiprofiili

Eihän mulla mitään huoltajaa muuten olisi, mutta kun samoissa maastoissa kiertää 18-väyläinen frisbeegolfrata, niin hänet oli helppo ylipuhua. Kahviosta cola-tölkki ja lakupussi matkaan ja kiekkojen kera palauttelemaan! Heitto ei kyllä kulkenut, mutta aivan koskemattomia herkkutatteja löytyi etsimättäkin enemmän kuin vuodessa pystyisi käyttämään. Laukussa oli onneksi sen verran tilaa, että parin viikon edestä tuli sieniä poimittua matkaan.

Palautumiseväät.

Ruusui, risui...

Juoksumaastona Jämin maastot ovat aivan loistavat! Polkujuoksijalle on liian helppoa ja leveätä baanaa, asfalttia tai edes soraa ei tietenkään ole, mutta omasta mielestäni tämä on sitä parasta mahdollista maastoa! Vielä kun mäissä löytyy, niin kuola valuu leukaa pitkin näin päivää myöhemminkin reittiä muistellessani. Muutama jyrkempi mäki tosin oli valitettavasti poljettu ihan hiekkasärkäksi, jolla juokseminen ei juuri mieltä lämmittänyt, mutta nämä olivat onneksi vähemmistönä. Huoltopistettä löytyi melkein vaivaksi asti, joten huolto oli siltä osin varmasti kunnossa. Se risu tulee sitten kisan jälkeisestä miesten peseytymismahdollisuudesta. Mahdollisuus oli järjestetty kompleksin syrjäisimpään nurkkaan ja rajattu kolmella pressulla (kyllä, lentokentälle avautui avarat näkymät) ja vettä sai kauhoa päälleen ämpäristä. Ihan ihmeellistä touhua, kun ei olla kuitenkaan esim. järven rannalla syrjäisellä paikalla. Ei juoksevan veden puute mikään ongelma ole, jos asiasta kerrotaan etukäteen, mutta tällaisessa urheilukeskuksessa jotenkin odottaisi, että luvattu peseytymismahdollisuus on vähän korkealaatuisempi. Paikallisetkin osasivat kertoa, että keskukselta löytyy suihkuja useammastakin paikasta kuin naisille (ihan ymmärrettävästi) varatusta Jämi Areenan tiloista.

Suosittelen kisaa lämpimästi kaikille! Niin asfalttisotureille kuin polkusankareillekin, kenellekään ei oo pahasta pieni vaihtelu. Ja jos ei lukeudu kumpaankaan ääriryhmään, niin tämä on todennäköisesti juuri sitä omaa suosikkimaastoa! Raastoa ja ylämäkijuoksua, mitä enempää sitä voi mies toivoa?

Näin mehukas mäki jäi vielä juoksemattakin! Ja tässä vaiheessa noustu jo 20-30 metriä.

Alajärven maratonilla on täkeä merkitys juoksu-urallani. Siellä on saavutettu ensimmäinen juostu maraton, ensimmäinen keskeytys, ensimmäinen "voitto" (oman sarjan, muttei matkan voittoa) sekä kolmasti parannettu omaa ennätystä. Valitettavasti kisa siirtyi, kieltämättä hankala ajankohta tuokin, heinäkuun helteiltä kesäkuun toiseen viikonloppuun, eli päällekäin Jukolan viestin kanssa. Maratooneja on Suomi pullollaan, ja Jukola sen verran harvinaisempi joukkuekisa omassa kalenterissa, että Alajärvellä ei vuoden 2008 jälkeen ole tullut vierailtua lenkkitossut jalassa. Vaikka vuoden 2014 Jukolan viestin sijoittuminen juuri Kuopioon (synnyinkaupunkini) houkutteli, niin aikaisessa vaiheessa edellisen vuoden puolella asetin Alajärven maratonin prioriteeteissa korkeammalle.

Vuonna 2005 yritin Alajärvellä suoriutua elämäni toisesta maratoonista, mutta kaksi päivää aiemmin armeijasta kotiutunut reservin vänrikki hyytyi 28 kilometrin matkalla. Tuosta kilometrimäärästä on sittemmin tullut itselle se kynnys, jonka jälkeen tietää päivän tuloksen. Sattumoisin 28 kilometriä on 2/3 42:sta ja lasken päässäni mieluiten kolmijaollisesti, sattumaa? Pointti nyt kuitenkin oli, että tuolloin juoksin isoveljeni kanssa ensimmäistä kertaa samassa kisassa – hän puolikkaalla. Vuoden 2013 Runner's Twilight taas oli ensimmäinen kisa, jonka juoksin siskoni kanssa. Tärkein tavoitteeni tämän vuoden kisan suhteen olikin houkutella mahdollisimman moni perheenjäsen mukaan juoksemaan. Vanhempani vetäytyivät aikaisessa vaiheessa huoltojoukkoihin ja pikkuveljeni ei päässyt osallistumaan pakollisen asepalveluksen vuoksi.

Alajärvi näyttelee toistakin osaa elämässäni, sillä paikkakunnan apteekki on isäni omistuksessa. Tapahtuma tarjosi siis loistavan mahdollisuuden nostaa yrityksen imagoa ja alentaa työntekijöiden kynnystä osallistua urheilukisoihin yrityksen väreissä.

Malttia, malttia, eli viimeistelyjakson sietämätön vaikeus

Sappeen kisaraportissa avasin jo hieman loppukevään ongelmia, eikä sitä parissa viikossa ihmeitä saanut aikaan. Eniten harmitti edelleen Tuusulan kisan missaaminen, sillä kunto todellakin oli silloin kohdallaan! Ei nyt ennätyskunnossa, mutta hyvinkin kolmosen kunnossa. Oli vaikeaa suhtautua alentuneeseen suoritustasoon, kun julkisesti tuli jo uhottua (itseni motivoimiseksi), että Alajärveltä kelpaa pelkästään voitto ja kolmosen alitus olis kiva sekin. Viimeiset valmistavat vk-treenit loivat hieman valoa tunnelin päähän juoksukunnon osalta. Toisaalta tuossa linkitetyssä harjoituksessa oikea etureiteni venähti kahdeksan kilometrin kohdalla. Huippukunnon herättämisen suhteen elettiin kuitenkin omasta mielestäni niin tärkeitä aikoja, että teipillä ja tukisiteellä tuetulla jalalla tuli kilometrejä kerrytettyä levon sijaan. Todennäköisesti näiden toimien vuoksi viimeisillä lenkeillä alkoi taas vasen SI-nivel jumiutua, mikä säteili hyvin ikävänä kipuna takareiteen. Rajoilla mentiin jälleen kerran.

Sisko kysyi viikkoa ennen kisaa (puolikkaalle osallistumassa), paljonko tulevalla viikolla saisi juosta. Vastasin "2x5 km". Seuraavana tiistaina olin juossut neljä vähintään kahdeksan kilometrin lenkkiä sille viikolle. Normisetti. Samalla olin hankkinut ongelman nimeltä kenkä. Edeltävällä viikolla olin ostanut hyvällä hinnalla Asics GT-2000 HCM 2013 -mallit, joita en kokenut tarpeelliseksi sen enempää ajaa sisään, sillä 2100-sarjalaisella on kohta 10 vuotta juostu ja edellinen perustennari oli juurikin GT-2000. Pajulahden pintakaasuleiriltä asti, kokeiltuani pikaisesti ko. kenkiä, olin kuolannut Adidaksen Adizero Adios Boostien perään. Kisaviikko alkoi lenkillä Tampereen keskustaan, josta köpöttelin takaisin em. kengät kainalossani. Pitihän niitä käydä nyt vähintään kokeilemassa ja sen verran kevyesti irtosi "rento kova" (tai kisavauhtinen), että Boostit pääsivät samantien mukaan kuvioihin. Sen verran erilainen kenkä on kuitenkin kyseessä, että tuttu ja turvallinen Asics (joka sopi aika parahaultaisesti kisa-asuunkin) valikoitui kisakengäksi. Kenties viimeisen kerran?

Uudet kengät

Keskiviikon ja torstain onnistuin jotenkin taistelemaan täysin lepopäiviksi, vaikka koko keskiviikon satoikin juuri ihanasti... Torstaina siirryin siskon kyydissä Virtain tukikohtaan, jossa heitin vielä perjantaina testilenkin. Takareisi oireili autokyydin jälkeen entistä pahemmin ja huoli edes maaliin pääsemisestä alkoi kasvaa.

Kisa-asu, nappisilmä tunki kuvaa. Vannon sen.

Onneksi illan ajaksi löytyi tekemistä, joka vei ajatukset pois juoksemisesta. Älkää kysykö.

Kisapäivä on AINA Juhlapäivä

Kisapäivän sääennusteet herättivät hämmennystä, kun pahimmillaan keli vaikutti kovin tukholmaiselta... Kisa-aamu valkeni kuitenkin selkeänä ja inhimmillisen lämpöisenä. Navakahko tuuli kuitenkin huolestutti. Startti oli vasta iltapäivällä, joten aamulla kerkesi stressata ihan kunnolla. Puolikkaalle starttaavat sisko avomiehineen sekä isoveli ovat toki hieman kokemattomampia, mutta tuntui siltä, että itse tärisi eniten. Perheen koirakin aisti jännityksen, mutta toisaalta häsläämisensä kevensi muiden tunnelmaa.

Kisapaikalle saavuttiin melko niukalla marginaalilla, puoli tuntia ennen lähtöä. Lämittelyyn kyllä riitti aikaa, muttei mielen rauhoittamiseen. Kokemuksesta oli nyt hyötyä, kaikessa rauhassa suuntasin ensimmäiseksi vessajonoon ennen lähtönumeroiden ja kisavarusteiden välppäystä. Totesin vatsani ainakin toimivan, ja kun kisan urheilujuomakin oli (minulle) hyväksi havaitsemaani Dexalia, joten yksi huoli oli taas vähemmän. Venyttelyiden ja parin lämmittelykierroksen jälkeen kävin toteamassa huoltojoukoille, että nyt on ylipitkä reitti tai edeltävinä vuosina on menty vajaa, koska maratonin lähtöä oli siirretty 200 metriä taaemmas. Huitoivat minua siirtymään lähtöalueelle... Lähtöön oli vielä 3 minuuttia. Aina auttaa nähdä muiden stressaavan itseä enemmän. Lähtöviivalla oli lupsakka meininki kokeneempien huudellessa toisilleen. Kävelin ensin porukan hännille, mutta kuullessani, että kenttä kierretään todellakin kertaalleen, siirryin toisen GT-2000-miehen taakse kakkosriviin. Paukusta lähdimmekin samaan tahtiin jahtaamaan sata metriä edempää lähteneitä puolikkaan (ja vartin) juoksijoita. Kokemus auttoi ohitustilanteessakin, kun valitsin takasuoralla ulkoradan, koska kentältä poistuttaisiin seuraavasta kaarteesta varsinaiselle reitille. Ensimmäisen kilometrin kestettyä peräti 4:23, nostin hieman vauhtiani ja jätin maratonin taivaltajat taakseni.

Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen kääntyivät varttimaratonin juoksijat paluumatkalle ja laskin edelläni juoksevan vain kuusi puolikkaan menijää. Henkisesti olin jo valmistautunutkin taivaltamaan toisen kierroksen yksin, sillä vaikka en osaa peesata millään tavalla, niin edellä näkyvä selkä auttaa aina — vaikka se etääntyisikin. Yritin karistaa toiselle kierrokselle karkaavia ajatuksia ja keskittyä nykyhetkeen. Vaikka tuuli iski alavilla peltopätkillä pahasti vastaan, oli pilvetön päivä sen verran kaunis, että huomasin jopa ihailevani välillä maisemiakin. Edellisten vuosien kokemukset tältä reitiltä palailivat mieleen matkan edetessä. Päällimäisenä vuosi 2006, kun käännyin johtopaikalta toiselle kierrokselle. Keli oli tuolloin melko säälimätön, mutta pahimmin petti kokemattoman juoksijan pää. Vaikka lopputulema oli miesten yleisen sarjan voitto, oli kisa aika puhdas pettymys, mutta sellaisena erittäin opettavainen!

Kymmenen kilometrin kohdalla saavutin yhden puolikkaan juoksijoista ja hetken ei tarvinnut enää puskea yksin. Maantien varsi vaihtui soratieksi järven eteläpuolella ja huomasin saavuttaneeni taas kaksi puolikkaan juoksijaa. Tyypeillä oli sen verran hyvä meno päällä, että tyydyin jopa peesailemaan muutaman kilometrin. Maltin puutteesta kuitenkin tunnetusti kärsin, joten aivojen kiljuessa: "sä ohitat nyt oikeasti puolikkaan juoksijoita 13 kilometrissä? Tollo!", laitoin vilkun päälle ja aloin tehdä eroakin. 14 kilometrin lätkä tiesi väliaikaa. En ollut mittaria vilkuillut todettuani toisen kilometrin sujuneen lähempänä kolmosen vauhtia kuin ensimmäisen. 1.01.33 pisti hieman pohtimaan, sillä piippauksista päätellen tolpat olivat olleet vähän missä sattuu (tai matka ylipitkä). Toisaalta kolme tuntia olisi vielä haarukassa puristamalla, mutta niukan kolmosen alituksen hakeminen yhä enemmän oireilevan takareiden kanssa olisi ollut melkoista uhkapeliä. Pohdinta katkesi hetkeksi, sillä sieraimiini leijaili ihastuttava tuoksu... Sikala! Matkan varrella ol itosiaan nykyään sikala ja sen tuoksun tunnistaisin vaikka unissani! Ajatus karkasi taas, se karkasi lapsuuden huolettomiin kesäpäiviin kummivanhempien luona Ylistarossa. Rauhalliset ajatukset rikkoi ohittava pyöräilijä (mentiin jälleen maantien vartta ennen loppumatkan kevyen liikenteen väyliä): "kakkoseen 50 metriä". "Mitääh?!?", huusin mielessäni, mutta nyökkäsin kiitoksen Ankkureiden miehelle. Edelläni taivaltava puolikkaan juoksija oli sen verran lähellä, joten hän ei voinut sekoittaa tuota kokomatkan kakkosta puolikkaan juoksijoihinkaan (koska silloin ei olisi sijoittnaut minua kärkeen). Luulin jättäneeni muut kokonaisen juoksijat jo selkeästi... Päätös syntyi tuossa hetkessä unohtaa ajan juokseminen ja aloittaa jo valmistautuminen toiselle kierrokselle, joko kahden koplassa tai soolona. Vauhtia en kuitenkaan alkanut pudottamaan, pitkä hiillostus olisivat 400 metrin kirin lisäksi aseeni tässä taistelussa.

Onnekseni edelläni juokseva puolikkaan kolmonen juoksi tasaisesti eikä lähtenyt kiristämään loppua kohden, joten seurailin jonkin sadan metrin päässä takana samaa tahtia. Palautin mieleeni loppulenkin iskun paikat ensimmäisen kierroksen loppuessa ja toisen alkaessa. Kenttäkuulutusten perusteella Tampereen Maratonklubin edustaja tuli takaa edelleen vajaan sadan metrin päässä, mutta näköyhteyttä en saanut, saati hakenut. Oppirahat oli maksettu vuosia sitten ja nyt oli aika suorittaa tutkinto ja juosta toinen kierros soolona myös ykkösenä maaliin. Kentällä katsojilta tuli jo kannustustakin, joten toiselle kierrokselle kurvasin hyvin latautuneena. Ratkaisukierros alkoi tietysti vastatuuleen. Koitin hillitä menohalujani ja jatkaa vain samalla tahdilla puskematta liikaa tuulta vastaan.

Meno oli tasaisen tappavaa, mutta väsy alkoi hiipiä puseroon. Tiesin, että maaliin tullaan joko tällä aivan samalla tahdilla tai sitten ei ollenkaan. Ei ollut enää varaa sekoittaa rytmiä, sillä kaikki oli jo pelissä. Hyvin aikaisessa vaiheessa jouduin jakamaan loppumatkan juomapisteisiin, osin varmasti seuran puuttumisen vuoksi, mutta pystyin tehokkaasti välttämään matkan loppumattomuuden aikaansaamaa epätoivoa lähes koko matkan. Kolmas ja viides juomapiste olivat mutkan ulkokaarteissa, joten juomien nappaaminen sotki vähän rytmiä ja pelkäsin molemmilla takareiden hirttävän kiinni matkan jatkuessa. Olen kyllä opetellut juomaan juosten, mutta mukien nappaaminen pöydältä olikin sitten hankalampaa. Matkalla sain kuitenkin tsemppausta kahdelta Häjyjen ikinuorelta kuntoilijalta sekä vanhemmiltani, jotka tosin häädin maalialueelle, koska pelkäsin intoutuvani lisäämään vauhtia liikaa.

Olin matkan aikana muka hieman säästellyt viimeiselle vitoselle, jolla tuuli oli tarttunut ensimmäisellä kierroksella todella ikävästi kiinni. En kuitenkaan tarpeeksi, vaan epätoivo iski kuitenkin tällä osuudella useampaankin kertaan, kun kova tuulenpuuska löi suoraan kasvoille. Yritin jotenkin ylläpitää samaa juoksurytmiä tuulesta huolimatta, voimien ehtyessä nopeasti. Halu päästä maaliin oli kuitenkin tässä kisassa niin valtava, että selvisin tuulensuojaan joenrantaan viimeisellä kolmelle kilometrille. Ankkureiden mies oli pyörällä minut aiemmin ohittanut, muttei ollut tällä kertaa tilannetietoa jakanut. Pallottelin mielessäni oliko seuraava niin lähellä tai niin hyvävoimainen, että oli selvää minun häviävän vai oliko peli selvä. Pitäisikö kysyä onko johtoni jo selvä? Entä jos ei olisi? "Turpa kiinni nyt, jatkat vain, ei se tilannetieto ainakaan auta sun juoksuasi!". Kahdenkympin lätkä tuli "loppunousussa" lopulta vastaan ja jalat intoutuivat lähestyvästä maalista, keskittyminen rikkoutui ja karmea kylkipistos iski oikealle puolelle. Vauhtiin päässeitä jalkoja en pystynyt enää hillitsemään, yritin vain painaa sormilla pistoskohtaa. Urheilukenttä palajastui puiden välistä ja vaalean vihreät paidat tuntuivat kansoittaneen koko katsomoalueen! Keskittyminen hajosi lopullisesti ja itku pidätellen matka jatkui ensin katsomoalueen ohi ja lopulta kentän sisäänkäynnin kautta katsomon editse maaliin. Viimeisellä asfalttipätkällä seisoi pikkuveljeni kannustamassa, heitin ylävitoset ja hän lähti vielä perääni kirittämään. Tässäkään vaiheessa en ollut vielä kertaakaan vilkaissut taakseni, joten säikähdin kilpailijan saavuttaneen minut ja iskevän hirmuista loppukiriä. Sormet takaisin pistoskohtaan ja oma vastaus pöytään. Kuuluttaja ihasteli lentävää askeltani ja ymmärsin lopulta olevani yksin loppusuoralla. Hiljensin vauhtia sen verran, ettei pistos enää haitannut ja hivuttauduin maaliin.

Paidan vaihto ja narut esiin! (OBS! lisää kuvia tulee ajan kanssa, kun hovikuvaaja purkaa tuotoksensa)

Tulokset on luettavissa täältä ja Polarin tarina reissusta täältä.

Jänistelyä

Tällainen kisaraportti oli ensin aikomus kirjoittaa, mutta juhlamaratonin kunniaksi päädyin antamaan teille hieman vakavammin ja tarkemmin kerrotun tarinan. Mutta tässä sitä mun huumoriani, anteeksi jo etukäteen:

Muuten Alajärven maratonin järjestelyt olivat hyvällä suomalaisella perustasolla, mutta jänistoiminta oli aivan surkeata! ensinnäkään jänisten olemassaolosta ei ollut ilmoitettu kisan sivuilla millään tavalla. Toisekseen jänisten tavoiteaikoja ei lukenut missään heidän varusteissaan tai muualla. no ei siinä mitään, kun enhän mä osaa peesatakaan...

Ensimmäisen kierroksen juoksin hieman yli kolmosen vauhtia ja jänis kulki kaukana edellä. Pitkillä suorilla näin siitä alkumatkasta vielä vilauksia, mutta loppukierroksen aikana en havaintoja saanut. kierrosten vaihtuessa jänö oli ilmeisesti pysähtynyt enemmänkin tankkaamaan, sillä kentältä poistuessani jänis oli ilmestynyt suoraan eteeni. Väliaika oli kuitenkin minulle useamman minuutin yli puolentoista tunnin, joten kolmen tunnin jänöstä tuskin oli kyse. Ensimmäisellä suoralla sitten jänis kiihdytti taas ja jäin ihmettelemään, mitä pelleilyä tämä nyt on... Edes Tukholmassa jänikset ei ole näin huonoja! Pikkuteille jälleen kääntyessäni jänö oli hyytynyt eteeni, mutta piristyi minut nähdessään. Minä kun en oikeasti osaa peesata ja oikeastaan vihaan sitä ja nyt tämä jäniksen kuvatus pakottaa minut peesaamaan...

Yritin sulkea jänön pelleilyt mielestäni, mutta jatkuva kiihdyttely ja pysähtely alkoi ottamaan aivoon. Juomapaikoillakin löytyi aina aikaa turista toimitsijoiden kanssa, ihan kuin tavoiteaikaan ei olisi mikään kiire. 28 kilometrin väliaika osoitti, että kolmen tunnin junasta oltiin jo neljä minuuttia perässä ja yritin hätistää jänistä kiristämään tahtia. Hetken välillemme syntyi jälleen eroa, mutta pian olin taas melkein puskurissa kiinni. Harmillisesti pahimmatkaan vastatuulipuuskat eivät tuntuneet jänikseen vaikuttavan millään tavalla, enkä peesiapua saanut sitä eniten tarvitessani. Reilu peli.

Viimeisillä kilometreillä olin pelleilyyn nini turhautunut, etten enää edes huomannut jäniksen liikkeitä, maalisuoralla se kuitenkin pomppi kannustamassa, vaikka kolmen tunnin tavoiteajasta ainakin jäätiin kuusi minuuttia!. Meinasin vetää siltä talttahampaat ristiin.

Minulla ja johtoautolla on viha-rakk... siis vihasuhde. ainakin mun puoleltani.

Ja ensimmäinen merkintä tauon jälkeen (identtinen reitti):

Lepäytän salkkuni.

Melkoista taaperrusta oli meno muutenkin kuin numeroiden valossa ja lantio/IT-jänne alkoivat oireilla tosissaan. Vappuaattona menetin malttini ja paiskasin riittävästi kipulääkkeitä nassuun ja kylmägeeliä alaselkään huomatakseni, olotilan olevan paljon mukavampi. Huhtikuutakin oli vielä jäljellä, joten päätin lähteä Lukonmäkeen jahtaamaan sitä himoittua vertikaalitonnia. Tuloksena 24 nousua laskettelurinteen puolella ja siis reilu 1300 nousumetriä. Ainut kunnon treeni tähän päivään asti. Tämän lisäksi kävin Sappeen kisaviikon torstaina samasta mäestä hakemassa vielä 12 nousua, joten ajattelin nousujen kulkevan, vaikka tasaisen kunto olikin ihan kuralla. Valitettavasti Suomessa ylämäkikisat sisältävät myös sen alamäkiosuuden.

Taistelusuunnitelma oli, että pojat kiertävät 21-väyläisen sillä aikaa kun minä ilmoittaudun ja rykäisen kisani. Sitten Hervantaan vahtaamaan Suomen lätkäpeliä (tällä kertaa ei onneksi sentään päällekäin kisan kanssa). Vähän aikataulutus petti, kun pojat heittivät 30 väylää ennen maaliintuloani.

28 lämpöastetta näyttivät mittarit varjon puolellakin, joten helppoa ei ollut luvassa. Kävi jo mielessä sekin, että juoksisi vain yhden kierroksen kisan kahden sijaan, mutta eipä se luonto antanut lupaa. Reidet olivat kyllä jo lämmittelyvedoissa turhan kireät, mutta päätin sulkea asian mielestäni ja keskittyä nesteyttämiseen. N. 80% kisaan osallistuneista miehistä päätyi juoksemaan ilman paitaa, mutta itse päädyin vaihtamaan vain pintakaasupaidan rutkasti ohuempaan Tukholman finisheriin. Seuraa pitää kuitenkin edustaa, joten uudenkarheat kp247-säärystimet survaisin (pitkin hampain) jalkaani.

Lähtöalueella vilkuilin hieman lähtösuoraa, että oliko se noin jyrkkä viimeksi... Mainittua suoraa pari sataa metriä eteenpäin mietin oliko se viime vuonna oikeesti näin rankka (puhki olin silloinkin). Lyhyellä tasaisen pätkällä huomasi kyllä vk-treenin puutteen, kun selät edellä karkasivat ja seuranneessa alamäessä takaakin tultiin ohi. Takalenkin asflattinousu sujui kuitenkin viime vuoden tapaan lennokkaasti ja seuravaalle tasaisen/laskun pätkälle sain selän eteeni. Sen verran ulvahtelua kuuluin selän takaa päänousuun toista kertaa käännyttäessä, että taisi krampata aikalailla. Eipä tuo miestä tuntunut haittaavan, vaan kuittasi ohi ennen käännöstä viimeiselle kierrokselle. Viime vuonna taisin kävelyaskelia ottaa vasta kolmatta kertaa päänousussa viihtyessäni, mutta nyt loppui vääntö jo toisella kerralla. Tasaiselle pääsin kuitenkin taas selkään ja vaikka tasainen ei kulkenutkaan viime vuoden tai toivottuun tyyliin, niin kilpakumppani kypsyi vetoon. Takalenkin laskussa laskeskelin edellä juoksevia ja totesin, että eipä tästä tule mitään. Koneestakaan ei enempää irronnut kierroksia, vaikka Klasilan Jannen selkää sainkin tuijotella edessäni (tavoitteekseni olin arpoonut Jannen [ainut tunnistamani nimi, johon oli jakoja] ennätyksen, joka oli n. minuutin viime vuoden aikaani kovempi). Puskin ja puskin mitä jaloista vain irtosi, mutta selkä ei lähestynyt kummassakaan nousussa tai siinä viimeisessä laskussa. Ammattimiehelle ei toki ole häpeä hävitä (vaikka ihan yhtä lailla itelläkin on edellytyksiä treenata, ei sillä), mutta viime vuoden ajastakin uupui vielä minuutti! Siis jäin minuutin. Ens vuonna uudestaan.

Sappeen laella sitten odotteli ihanan vilvoittava tuuli, kylmää juotavaa sekä palkintopokaali (vrt. osallistumismitali). Jonkun aikaa siinä tuli ihmeteltyä juoksun rankkuutta, kunnes tajusin, ettei se tuntunut enää missään. Kyllähän sitä on aina ollut nopea palautumaan, mutta nyt kyllä se nopeus oli sitä luokkaa, että rupesi vain ärsyttämään, miten ei ollut saanut enempää miehestä irti. Ihasteltuani em. krampeista kärsineen taistelijan räväkän maaliintulon (siinä oli kaikki jäänyt reitille) hipsin vähin äänin vaihtamaan kuivaa ylle. Sen verran freesi (nestehukkaa lukuunottamatta) oli olo, että lähdin vielä itsekin kiertämään frisbeegolfia. Rangaistuksena paskasta juoksusta vain kuivaa ylle ja palkinto-olutkin jäi reppuun. Golfista sen enempää, mutta melkoista tunteiden vuoristorataa sekin oli. Suomen pelikin kerkesi käynnistyä ja taisivat kaksi maaliakin lyödä ennen kuin olimme palanneet autolle. 

Autolla olikin sitten mukava yllätys nimeltä tyhjä rengas. Ei keritty katsomaan peliä.

<angst>Tammisen Juhanin sanoin banaani otsassa on nyt kasvanut sen verran, että voisi tähän (edelleen jatkuvaan) nestehukkaani rykäistä tuon olusen parin kaverin kera perinteisten kalsarikännien merkeissä. Vmp. Edellisestä onnistuneesta juoksusta tuleekin kohta se vuosi täyteen... </angst>

Mutta onnittelut vielä tätäkin kautta Oulun Terwamaratonilla tänään onnistuneille ja ennen kaikkea Svantelle! Äijä. Onnittelut ja kiitokset myös kaikille NUTS Karhunkierroksen sankareille, joiden maagisten suoritusten seuraaminen kasvatti omaakin juoksumotivaatiota niin paljon, että selviän varmaan tästäkin pettymyksestä taas huomenna lenkille! Se, lentääkö oksennus tällä kertaa Lukonmäessä, jää nähtäväksi.

Kuvia Sappeelta tullee tänne. 

Kuluvan viikon maanantaina meinasin jo sortua huippuhuhtikuuspesifiseen harjoitukseen (eli lähteä mäkeen), kun salibandytreenejä edeltävään lämmittelysählyyn oli tulossa hieman heikosti väkeä. Päädyin kuitenkin sählyvuorolle toivomaan, että pelaajia kuitenkin ilmaantuisi. Eihän niitä ilmaantunut, joten tästä suivaantuneena tiistaina oli pakko päästä mäkeen. Päivän ohjelmassa oli kylläkin jo lentopalloa, sählyvuoro ja yösählyturnaus, mutta kai sitä nyt tonnin (tuhat nousumetriä) kerkeisi käydä? Lukonmäkivedot on jo niin nähty ja "talvella" kerkesin korjata Lukonmäen vetomääräennätyksen 18:aan, joten lähdin etsimään pientä lenkkiä kanjonista, johon saisi nousut molemmille rinteille. Pari kierrosta meni sopivan reitin etsimiseen kaatuneiden puiden (on muuten poikkeuksellisen paljon talven jäljiltä) ja turhan teknisten laskujen välttämiseksi.

Lenkin reitti vanhalle suunnistuskartalle piirrettynä. Fiksu mies tietysti valitsi hyvin erottuvan värin, joten pieni ihme, jos saatte selvää.

Reitin vakiinnuttua kiersin omaa 1,1km:n rataani aurinkoisessa mutta hyisessä säässä. Juomapullon sijoitin enempää ajattelematta lenkin alkupäähän hyvin näkyvälle kivelle. Enempää ajattelematta, sillä muutaman juomatauon jälkeen havaitsin, että jonkun henkilökohtainen huussi sijaitsi kiven toisella puolen. Jätösten koosta päätellen ei asialla ollut mikään metsän elävä saati koira, mutta eipä tienoolla paperiakaan näkynyt. Ensi kerralla taitaa pullo vaihtaa paikkaa. Niin saatta kyllä reittikin muuttua, sillä taisi olla kuudes kierros, kun havaitsin n. askeleen päähän reitistäni sijoitetun toisen käymälän. Suoranainen ihme, etten ollut jalallani siihen jo osunut. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tarkoitus oli tosiaan se tonni kerätä, eli etukäteen arvioin sen vaativan ainakin 15 kierrosta, mutta varmuuden vuoksi olin ajatellut 20 kierrosta kiertää, mikäli meno maistuisi. Kiinnostus mäkien kävelyyn (toki teknisempiä osuuksia nytkin joutui alusta asti harppomaan) on kuitenkin hyvin lähellä nollaa. Viiteen kierrokseen kului kuitenkin reilu kolme varttia, joten seuravaalla kierroksella vilkuilin hakkuuaukean takaa valotaululta kelloa ja tajusin, etten millään kerkiä tavoitteeseeni: 15 kierrosta olisi tehtävissä, mutta sitten sählyvuorolle joutuisi jatkamaan ihan suoraa. Tällä kertaa oli siis tyytyminen kymmeneen rinkiin, mikä nyt ei mitenkään alimitoitettua ollut omalle kunnolle. Sählyvuoronhan voisi jättää välistäkin, mutta viimeksi asian tarkastettuani vuorolle oli tulossa 6 pelaajaa, jolloin yhden pelurin poisjäänti pilaa vuoron käytännössä kokonaan. Ei ole minun tyyliäni muutenkaan perua jo sovittua, jos ei vain kiinnosta.

Vuorolla oli 12 pelaajaa.

Vaikka en varsinaisia hh-treenejä ollutkaan aiemmin tehnyt, niin normilenkeistäkin oli kertynyt ihan mukavat nousumetrit. Siis oman mittarini (Polar RC3) mukaan. Samoissa maastoissa sellainen 12 kilometrin lenkki sopivaa vauhtia tuotti reilun 300 nousumetriä, joten voitte kuvitella hämmästykseni, kun 10 kierrosta raastettuani nousumetrejä oli 310 (ja laskua 260m)! Olin ihan kuollut, aikaa oli mennyt 1,5 tuntia ja nousua oli vain normilenkin verran? Vanhasta suunnistuskartastani sitten laskin kolanneeni ainakin sen 14 käyrää jokaisella kierroksella, joten ainakin se 700m olisi pitänyt tulla. Nyt vain epäilyttää nuo tavan lenkin nousumetritkin, että pitäisikö nekin tarkistaa... RC3:ssa ei siis barometrista nousumittausta ole, mutta vanhassa FRWD:n mittarissani sellainen olisi. Mötikkä on vain sen verran iso, että varsinkin kasvettuani siitä vihdoin ulos, ei sen kannattelu liiemmin enää houkuttele.

Sen tonnin nyt varmaan joutuu ainakin kertaalleen hakemaan, mutta saattaa kyllä jäädä kuun lopulle, jossen pääsiäisenä innostu koiramme kanssa hinkkaamaan jotain rinnettä. Kohtuullisesti on kuitenkin jalat palautuneet jo yhdellä lepopäivällä. Tällaiset hulluttelut toisaalta poistavat mukavasti kisastressiä, mutta onhan näissä vaaransakin, kun lähtee vain omaksi ilokseen tekemään jotain sekopäistä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun menee vähän yli...

Päivä 8

Uusi viikko pyörähti käyntiin lunnollisesti tiistaina. Olisi pitänyt alottaa sittenkin jo maanantaina, mutta toisaalta vatsatauti oli sen verran kovasti päällä, että parempi näin. Kai. Tällä kertaa sählyä ei riittänyt kuin tunniksi ja lenkillelähtö meni taas facebook-hengailuksi, joten eipä ole sen kummempaa raportoitavaa kuin kymppi juoksua ja tunti sählyä, normisettii. Tosin juoksu kulki yllättävän hyvin maanantai-illan olotilaan nähden ja rullaavuusindeksikin pamautti arvosanaksi 70! Kevyttä kauraa.

Päivä 9 – Rosmoi ja pollareit

Mikä seuraa kevyttä päivää? No niinpä. Melkein maltoin jo ottaa palautumisen kannalta ja tempoa vasta lauantaina vähä enemmän hampaat irvessä (tai pitkää lenkkiä). DS Trainerit sujahti jalkaan, koska eilenkin oli pärjännyt slikseillä ja koko päivä oli oltu reilusti plussan puolella. Kadut olivat vielä auttavasti juostavassa kunnossa, mutta Suolijärvi (jonne siis olin vetoni suunnittelut) oli pelkkää jäätä. Vajaan sadan metrin repimisen jälkeen nöyrryinkin hölkkäilemään takaisin varikolle renkaiden vaihtoon. Tankkia ei täydennetty.Hieman oli arveluttanut jo sunnuntain lenkillä Sarvojen nastojen kunto ja lisähuolta saatiin tänään, sillä alamäet olivat ajoittain varsinaista luistelua.

Päädyin pitkän pähkimisen jälkeen juoksemaan kolme pitkää vetoa ja pituus voisi olla vaikka semmoinen tasaluku kuin 4,2 km. Heti ensimmäinen rykäisy jäi kuitenkin vajaaksi, koska kylkipiikki päätti taas ilmoittaa olemassaolostaan. Viime aikoina ollut vähän liiankin tuttu vieras. Ikävästi vaiva iski sen verran pahasti viimeisessä alamäessä, ettei tasaista osuutta pystynyt nilkuttamaan ylämäen juurelle asti. Ylämäet menee vaikka piikissä.

Palauttelukaan ei luonnistunut pikkuhölkällä, vaan meni kokonaan kävelyksi. Kivun hävittyä olikin jo lähdettävä seuraavaan vetoon. Lenkin pahat kohdat oli nyt selvillä ja voimia pystyi jakamaan vähän fiksummin kuin ensimmäisellä kierroksella, jolla kaikki kiihdytetty vauhti tyssäsi aina alamäen jarrutteluihin. Keskinopeuden perusteella toinen oli ensimmäistä vetoa hieman hitaampi, mutta olihan siinä yksi ylämäkikin enemmän. Piikki vaivasi tässäkin vedossa, muttei lopulta päässyt vaikuttamaan.

Kolmanteen vetoon lähdettiin sitten kostomielellä ja matkaa kertyi yhden rankan ylämäen verran taas enemmän. Kirittäjänä toimi tällä kertaa yläpuolella pörrännyt helikopteri, jonka lensi oudon matalalla, täydessä pimeydessä metsän yllä. Mitä sitten lie toivonut löytävänsä. Tajusin siinä samalla, miksi olin aina halunnut lapsen apoliisit ja rosvot -leikissä rosvojen puolelle. Eikä siis johdu samasta syystä kuin samaistun elokuvissa aina ennemmin niihin pahiksiin. Vauhti olikin sitten vedoista parasta, joten ihan tyytyväisin mielin pääsi linkuttamaan kotiin. Onneksi poikkesin jo pimeää metsätietä valaistulta reitiltä, sillä komea tähtitaivas tervehti yläpuolelta. Pimeä tie oli muutenkin kovin tunnelmallinen, sillä kerkesin parin sadan metrin matkallakin hätkähtää heiluvia puiden oksia...

Lisätietoa lenkistä näkyypi täällä.

Päivä 10 – Flow

Eipä uni maistunut edellisen lenkin jälkeen, mutta onneksi apua heräillä pitäneeseen vaivaan oli luvassa heti aamutuimaan. Onneksi en särkylääkkeitä ollut tähän asti tarvinnut, sillä nyt niitä todellakin tarvitsi. Sain lääketokkurassa jopa nukkua iltapäivällä muutaman tunnin. Lenkille lähteminen vähän arvelutti, onneksi sentään lämmittelysählyvuoro ei saanut tarpeeksi osallistujia, niin sen pystyi jättämään hyvillä mielin välistä. Päikkäreiden venyttyä ei kuntopiirikään oikein sopinut enää päivän agendaan, joten nappasin vain lisää tabletteja naamaan ja suuntasin ulos.

Sen verran venytellessä piristyin, että lisäsin muutaman kilometrin vielä minimiin. Sopiva 15 km:n lenkki kiertää vain käytännössä Iidesjärven. Hölkkä sujui kuitenkin kuin vettä vain, johtuiko sitten lääketokkurasta vai eilisestä vetotreenistä, mutta en antanut asian häiritä, vaan koukkasin ensin Kalevankankaan nousun ylös ja sitten vielä samalle nyppylälle pintakaasulaisten suosittelemaa Teerentietä pitkin. Oli oikein mukava mäki, eikä loppunut heti kesken! Normaalille reitille palasin tietysti Tikantietä (meidän kotitie Lapualla, sekin rautatien varressa) pitkin ja loppumatka sujui pikkujoulusuunnistajia ihmetellen ja pyöräilijän kanssa kisaillen yhtä kevyesti kuin lenkin alkukin. Parin tunnin kuluttua vielä reenit ja jos huomenna juoksis silleeen maltilla ja tekis vihdoin sen kuntopiirinkin. Lauantaina onkin sitten tilausta vähän pidemmälle lenkille, harvoin sitä on odottanut näin vesi kielellä!

Toivottavasti sykevyö oli vain lähtiessä hieman kuiva, sillä sykekäyrä näytti pelottavalta.

Päivä 11

Perjantaiaamu valkeni kauniina ja kivutkin olivat yön aikana hävinneet! Sen sijaan kurkussa tuntui ikävää karheutta, mutta c- ja d-vitamiinien yliannostuksen ja teen juonnin tuotua vaivaan helpotuksen sivuutin sen vain kuivahtamisena. Päätin vaihteeksi hyödyntää luonnonvalon ja suuntasin ihmisten aikaan lenkille. Pakkasta oli jo huimat neljä astetta, joten pystyynhän siellä meinasi paleltua (ihan oikeesti). Uskaltauduin lähtemään kuitenkin kevyelle kympilleni slikseissä. Pientä sutimista ja silmien kipeytymistä lukuunottamatta jalka nousi taas yllättävänkin hyvin, mutta pysyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa.

Viimeiset venyttelyt ennen venttiä, ruudulla kaikki tarvittava (foobar2000-mediasoitin, irssi-screen ja ohjelmoitu ajastin). Luonnollisesti aloituksen jälkeen ruutuun vaihdettiin naisten ampumahiihtoa!

Ilta omistettiinkin sitten vihdoin Jokkerin ventille, tai siis Jokkerin 20:lle... No, kuntopiirille. Yleensä paahdan tuota D-ohjelmaa, eli insinööriksi kerroin on kaksi. Tänään mentiin kolmosella. Olen pitänyt tuosta lyhyemmästä paremman intensiteetin takia, joten tänään tavoittelin samaa tahtia sarjoissa kuin lyhyemmässäkin ohjelmassa. Etunojapunnerrukset ei suju vieläkään, mutta muuten mentiin ihan nättiä.

Huomenna sit pitkään, antaumuksella ja rauhassa. Ah. Tämän päivän nautinnot.

Päivä 12 – Vastavirtaan

Lauantain säätila aiheutti jo ennen lähtöä harmaita hiuksia. Lämpötila oli kyllä nollassa, mutta räntää tuli taivaan täydeltä ja tuultakin riitti ainakin Siilinkarissa yli 10 m/s. Ilmatieteen laitoksen pakkasen purevuus- taulukosta tuli huomattua, että eiliset olotkin vastasivat lähes 15 pakkasastetta, joten selitys pienelle kihelmöinnille sormenpäissä löytyi. Päädyin sitten noudattamaan tuttua kaavaa: jalat pärjää kyllä liian vähäisellä varustuksella, kunhan yläkropalla ei ole kylmä. Eli hiihtotakkia niskaan ja polvipituiset trikoot jalkaan. Asiaa kun hieman pohtii, niin ei tuossa mitään ristiriitaista ole. Lunta ei vielä maahan ollut kovin paljoa kertynyt, joten nastoilla päätin lähteä.

Sateliitteja odotellessa vaatevalinnat tuntuivat vielä ihan hyviltä. Sen sijaan eilinen kuntopiiri tuntui vielä reisissä. Alkulämmöt Lukonmäessä sujuivat... liukkaasti. Vielä ei tosiaan lunta ollut kertynyt, joten Sarvojen pito ei vaan riittänyt jäällä. Loppukeväästäkään samoilla kengillä juostuilla lenkeillä ei pidon kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia ja kesällä taisi tulla yksi suunnistusreissu. Nyt nastat ovat kuitenkin liian pyöreät, eikä pohjan kuviointikaan pääse jäällä auttamaan.

Pito-ongelmat unohtuivat, kun Etelä-Hervannassa käännyin kohti länttä ja Sääksjärveä. Avointa suoraa riittikin seuraavat seitsemän kilometriä ja luonnollisesti tuuli oli vastainen. Fiilis oli vähän sama kuin Tukholmassa 2012, kun käännyttiin Djurgårdeniin. Tällä kertaa se oli kuitenkin räntä, kun pisteli kasvoihin, kertyi huurun kera silmälaseihin ja kerääntyi paakkuina paljaisiin säärikarvoihin. Vastatuulessa vaatetus toimi hyvin, paitsi, että otsa alkoi pidemmän päälle ottaa kylmää, sillä piponi ei puhtaana (toisin kuin vuosien hiet ja suolat keränneenä) juuri tuulta pidä ja lumipaakkujakin tipahteli silloin tällöin otsalta. Räntäsadekin yltyi ajan kanssa ja lunta alkoi kertyä teille peittäen vanhat jäljet. Tavallisesti urheilen nilkka teipattuna, mutta nyt iho oli ärsyyntynyt liimasta sen verran paljon, että en voinut teippejä käyttää. Nilkka pyöri siis kuin puolukka... ei liian vulgaaria... alokas muodossa.

Vastaantulijoita tai tien ylityksiä ei onneksi juurikaan ollut, joten heikosta näkyvyydestä oli melkein enemmän hyötyä kuin haittaa. Pari kertaa lasit kuitenkin joutui pyyhkimään, ennen kuin reitti kääntyi sivutuuleen. Ja heti tuli kuuma. ja ensimmäinen loiva alamäkikin Sääksjärven puolella meinasi päätyä pyllymäeksi, kun lumen alle peittynyt jääkerros yllätti. Yhdellä jalalla taiteilun ja muutaman ärräpään jälkeen matka jatkuin hieman rauhallisemmin. Sykekin pomppasi tuossa episodissa kuutisen pykälää. Tänä vuonna lenkkiin lisäämälläni Peltolammin kierroksellakin (saa 30 kilometriä täyteen) jääkerrosta apljastui lumen alta muutamaan otteeseen, mutta ei yhtä yllättäen. Onneksi oli edes heikosti pitävät nastat jalassa, sillä slikseillä olisi joko takaraivo auki tai lenkki jäänyt kesken. Lammin sakkokierroksella luonnollisesti pääsi taas matkaamaan hiukan vastatuuleen (tuulen suunta oli vähemmän yllättäen kääntynyt jossain välissä 180º), mikä helpotti ylenpalttista hikoilua.

Lenkin jälkeen joka suuntaan harottavat, kaks kuukautta ylähuulessa vapaina majailleet naamakarvatkin saivat vihdoin kyytiä. Movember, voitin sinut! Pintakaasuttelijoiden joukkuehan keräsi mukavat 110 € miesten terveyden hyväksi!

Loppulenkki sujuikin sitten ilman sen suurempia kiikkustuolitarinoita. Hieman hämmästytti, miten kaikki – pääsäntöisesti vastaan kävelleet – muut ulkoilijat kulkivat kanssani samaa tienlaitaa. Tasan yksi, lastenvaunuja umpihangessa työntänyt mies kulki omaa laitaansa. Kuhan nyt ärsytti, ja koska sää oli vain asennekysymys, niin se ei voinut ärsyttää, ja hermo oli kireällä muista syistä. Uskokaa pois.

Olosuhteet siis yrittivät parhaansa vielä minun pitkästä, nautinnollisesta ja rauhallisesta lenkistäni kaiken. Sykkeet vähän karkasivat ja vauhtikin oli aika aulista, väkisin kuitenkin pidin kiinni pituudesta, joten voitin maavyöryllä. HAH! Lisätietoa.

Päivä 13 – Xero tuli taloon

Minähän en mikään hiihtäjä ole, ja vielä vähemmän luistelija, joten hermohan tuohon liukasteluun meni. Pyhän kunniaksi suuntasinkin siis keskustaan kenkäostoksille. Intersportin clubin kautta etutaskussa oli -25% kuponki, jonka saisi myös alennetuista tuotteista. Kengäthän pääsäntöisesti tuolla maksavat aina sen 20 € "ovh:ta" vähemmän, joten kerrankin kengät saisi siedettävään hintaan. Sunnuntai oli vetänyt muutkin harrastajat kenkäpuolelle nastareita ihmettelemään, joten jouduin puolisen tuntia odottelemaan, että saisin takahuoneesta sopivan kokoiset Sarva Xero 2.0:t. Kenkä istui kuin hanska, joten ilman sen kummempia arvontoja suuntasin kassalle. Takahuoneeseen oli kuitenkin selkeästi säilötty arvokkaimmat kenkäkoot, sillä laatikkoon ei tuota perinteistä 20 € alennusta ollut merkitty (muissa kyllä oli). Sen verran on matikkaa tullut opiskeltua, että olisi pitänyt luottaa itseensä, ettei 0,75*139 voi yli sadan euron mennä, mutta enpä luottanut.

Kauppareissun myötä lenkki painui yön tunneille, koska minunkin pitää joskus syödä ja se tekee saman tien kolmen tunnin karanteenin. Ulkona nollakelikin vaihtui pikkupakkaseen, joten Xerot pääsivät heti kunnon testiin. Erittäin (minulle jopa turhan) kevyet kengät tuli ostettua, mutta pidossa ei hävitty tippaakaan uudenkarheille Xtiroille. Kevyesti sain siis rullata ihanan valkeissa maisemissa. Kaupunginisiltäkin oli jokin katkaisija jäänyt sulkematta, sillä Kaukajärven Kisapirtille vievällä kuntoreitillä oli edelleen valaistus päällä. Keskustan suuntaan valot olivat kyllä pimeänä, niinkuin normaalistikin klo 23:n jälkeen. Suksen jälkiäkään ei vielä näkynyt, joten lenkki piteni samantien taas viitisen kilometriä. Eihän ne valot tietenkään pirtille asti olleet päällä vaan vain ensimmäisen mäen yli (sopivasti ei kauemmas nähnytkään), onneksi lamppu oli jo päässä, niin ei tarvinnut pyörtää. Jälleen pääsin ihailemaan mustaa tähtitaivasta, ja tälllä kertaa ylös tuijotellessa ei ollut pelkoa kaatumisesta.

Autotie pirtiltä takasiin järven rantaan on muutenkin aina pimeä ja tappavan liukas pitkälle kevääseen. Juuri, kun taivastelin mielessäni kenkien loistavaa pitoa valokeilaan eksyi jotain sinne vierasta! Löin jarrut pohjaan ja vältyin täpärästi tekemästä "Astoja", sillä tielle oli kaatunut isomman puoleinen kuusi. Onneksi oli tosiaan tuoreet nastat alla ja vauhti pysähtyi ajoissa.

Tuuli oli hieman rauhoittunut eilisestä, mutta puhalsi silti ajoittain kovastikin. Sopivasti suunta tänään oli takaapäin Lukonmäen nousussa ja vastatuuleen ei paahdettu kuin Kaukajärven pohjoisrannalla, missä eilisestä reilusti vähentynyt vaatetus osoitti pieniä vajavaisuuden merkkejä. Pahemmin kylmää eivät kuitenkaan ottaneet kuin sormet, joiden lämmittämiseen kyllä löytyy keinoja... Timo Rautiaisen sanoin: "pantiin multiin, kotia tultiin, siinä se on ja se piisaa!" (Kova Maa)

Kalenteriviikko on taas eletty ja juoksukilometrejä kertyi sitten ennätykselliset (kai) 137 km! Edellinen ennätys oli todennäköisesti viime vuoden syksyltä kilometrin vähemmän. Tunnitkin menivät lähes 17:ään... Saas nähä, miten tää kehittyy. Vielä en mitenkään rikkipoikki ole (ja siitä kertovat korkeat running indexitkin), mutta, jos suuntaus jatkuu tällaisena, saattaa ääni kellossa muuttua. Koputanpa puuta.

Päivä 14 – Rekiretki

Siinähän koputtelin puuta, mutta eipä auttanut, sillä maanantaina heräsin oikea sääri kovinkin hellänä. Oikean jalan kanssa ei tosiaan ole historiaakaan penikkavaivoista, ja kipu oli muutenkin jalassa kovin alhaalla. Venytyksetkään eivät missään tuntuneet, joten päättelin vain venkuroineeni nilkan kanssa jotain eilisellä lenkillä. Siirsin kuitenkin aamulenkin iltapäivään, jotta voisin kuulostella tilannetta vielä.

Lenkin sainkin sitten juosta komeassa talvikelissä, kun pikkupakkanen ja lumisade hyväilivät juoksijan mieltä. Päässä soi jopa ärsytykseen (ei vaatinut paljoa) asti, että "rekehen, rekehen..." Hihittelin kuitenkin mielessäni aina, kun pääsin kohtaan: "on ryijyn alla lämmin..." Tähän saatte sitten itse kuvitella minun ryijyni, sillä jokin raja munkin epäsiveellisyydellänikin. Ja jos jollekin jäi epäselväksi, niin ryijy = rintakarvoitus. Pelastin siis taas päivänne.

Itse juoksu rullasi suunnitelmien mukaan vähän reippaamman kympin. Jalkaan löin Xtirot, etten nyt ainakaan pahentaisi säären tilannetta, ja kun keli ei mikään pahin mahdollinen ollut. Kengät olivat sitten ottaneet palautteen vastaan ja pitivät taas kuin uutena. Alkuillan sählystä pääsin luistamaan (lue: oli liikaa väkeä tulossa), joten viikko alkaa hieman kevennetyllä ohjelmalla. Illalla toki vielä reenit...