Nuuksion Classic Trail Marathon järjestettiin ensimmäistä kertaa 1.9. 2012 vähemmän yllättäen Espoon Nuuksiossa. Kisan bongasin juoksijaystäväni kautta, kun kaipasin jotain tapahtumaa Tukholman maratoonin ja Pirkan hölkän välille ja innostuin tapahtumasta heti. Maastojuoksu oli tosin tuttua lähinnä Jukolasta, mutta eiköhän sitä pärjäisi. Ilmoittautumismaksu maksuun ja majapaikan kerjäys ystäväpariskunnan luota, success!

Muutamaa metsälenkkiä ja trail-juoksuun tarkoitettuja kenkiä lukuunottamatta en kauheasti kisana ja sitä varten treenaamiseen panostanut, normaalitreeni saisi riittää. Väliin tietysti käytiin hulluttelemassa kaikki Tampereen korkeimmat mäet ja kaikkea muuta kivaa sen kummemmin asiaa miettimättä. Eniten huoletti kisan vesihuolto ja päädyi kitsaana ihmisenä juoksemaan vanha intin kaasunaamarisäiliö selkään köytettynä ja mukana puoli litraa vettä. Parilla pidemmällä lenkillä (ks. linkki) systeemi oli mukana eikä tuottanut ongelmia. Jos melkein viisikymppinen isolla noususummalla menee kevyesti läpi 3 dl juomalla ja sen kummemmin valmistautumatta, niin Nuuksio olisi lastenleikkiä. Sivuilla puhuttiin 30% lisäyksestä katumaratoonin aikaan kokeneilla maastojuoksijoilla. En itseäni sellaiseksi tietenkään laske/laskenut, mutta olinhan mä alle 3 tunnin kunnossakin (omassa päässäni), joten 4 tuntia päätyi tiukaksi tavoiteajaksi. Ylpeys otti järjestä selätysvoiton enkä vain millään suostunut ottamaan ensimmäistä 4 tunnin ylitystä "tilastooni".

Eihän siinä mitään ongelmaa muuten, mutta tiukan törmäyksen seurauksena poistuin jälleen killan sählyvuorolta kättäni kannatellen. Jo aiemmin leikattu käsi ei onneksi ollut kyseessä, vaan vasen olkapää vaikutti käväisseen sijoiltaan. Kisaan 9 päivää.

Ihan normaalilta olkapään sijoiltaanmenolta ei vamma tuntunut, joten suuntasin seuraavana aamuna YTHS:lle. Parin tunnin pompottelun jälkeen lääkäri totesi, ettei solisluussa ainakaan ollut avomurtumaa ja röntgeniin ei enää tällä viikolla kerkeäisi. Sovimme, että käyn itseni skannaamassa, jos kipu ei ala normalisoitua. Jännä kyllä, ettei anneta kipulääkkeitä, kun menee näyttämään kättä, että tää on vähän liian kipee normaaliksi sijoiltaanmenoksi. Eipä siinä, leikkauksen jäljiltä oli vielä päiväykseltä hyviä mömmöjä, tabuja naamaan ja odottelemaan. Lääkärikään ei *köh* kieltänyt *köh* osallistumasta kisaan.

Kisaa edeltävänä keskiviikkona paine kasvoi liian suureksi, olkapääkin tuntui ihan hyvältä, joten lenkille mars. Hain vielä tuntumaa juomalaitteeseeni ja mietin saavani käteni sopivasti lepäämään lantion remmiin. FRWD:n gps-podin sai näppärästi repun sivutaskuun ja signaali tuli sieltä ranteeseenkin, välillä, joten sekään ei rasittaisi olkapäätä. Paskanmarjat. Vasen käteni paljastui juoksua rytmittäväksi kädeksi ja kun se ei tasapainottanut ylävartalon liikettä, tuli juoksuun karmea kierto ja kroppa ilmoitti, että tälleen et juokse enää metriäkään. Ensimmäinen kerta 18 kuukauteen, kun lenkin/kisan/juoksun joutui jättämään kesken. Söi miestä, mutta pohjien tiesin olevan kunnossa, jos käsi vain kestäisi, niin kyllä vielä juoksisin. Siihen tietoon luotettiinkin kokonaiset 16 tuntia, uusi testilenkki ja käden normaalilla liikeradalla kympin lenkki sujui ihan nätisti. Käsikin oli vain hieman puutunut juoksun jälkeen, joten osallistumaan piti päästä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän kyllä ajatukseni, mutten sitä, että miksen voinut luopua 4 tunnin tavoiteajasta! Ihan sama, vaikka sillä kädellä ei juokse, polkujuoksua 42 kilometriä, jokainen kaatuminen ja horjahdus sattuisi ihan tuhottomasti ja kroppa on valmiiksi jo hälytystilassa.

Kisavalmistelut sujuivat normaalisti, sain vielä autokyydinkin paikan päälle ja olo tuntui ihan luottavaiselta. Kisasta ei sen enempää ole sanottavaa kuin, että alkuvauhti tavallisen rauhallinen, reitti todella mukava, portaat alaspäin oli ihan perseestä ja katumaratooneilla totuttuun jatkuvaan ohitteluun ja hitaasti kiihtyvään "omaan juoksuun" ei vain pystynyt poluilla.  Rytmi oli todella rikkonainen ja yhden vaihteen diiseliksikin joskus tuolloin haukuin itseäni, ja kun sillä omalla vauhdilla ei pystynyt jauhamaan, niin kulutus oli normaalia korkeampi. Käsi oli turta särkylääkkeillä ja tuskin nekään juoksemista auttoivat. Laskettelurinteen nousun jälkeen pääsin vihdoin juoksemaan yksin ja omaa tahtiani, kun jätin epähuomiossa juomatäydennyspaikankin käyttämättä. Sitä ihanuutta ei kauaa kestänyt vaan kolmen miehen seurue iskeytyi peesiini, koitin antaa heille tilaa, mutta ohitus ei maistunut, joten ajauduin vetämään koko ryhmää heidän vauhdillaan aina puoleen matkaan asti. Ison suomättään yli pompatessani tunsin nopean krampin oikeassa pohkeessani. Puolimatka, ihan liian aikaisin, noutaja tulee. Ylpeys antoi periksi liian myöhään, siirryin sivuun ja kehotin ohittamaan. Yritin hölkätä perään, mutta heidän tahtiinsa ei ollut mitään jakoja. Selkäranka napsahti.

Running really sucked that day (lähde: http://nuuksioclassic.kuvat.fi/)

Tarkistin kartasta, että seuraava juomatäydennys paikka oli 28 kilometrin kohdalla ja tien varressa, sieltä varmaan pääsisi pois. Kaivoin pakollisena varustuksena mukana kannetun kännykkäni esiin ja tekstiviestit lauloivat. Kannustusta ja tsemppausta tuli vastaan, mutta niska oli jo taittunut. Pari juoksijaa yrittivät hekin tsempata ohi juostessaan, mutta vaikutus ei ollut lainkaan positiivinen. Hölköttelin viimeisen tienpätkän huoltopaikalla ilmoitin haluavani kyydin kisakeskukseen, se onneksi järjestyi. Pehmoisten puhuminen kuskin kanssa ei juuri maistunut, mutta koitin kohteliaasti pitää yllä keskustelua. Eniten otti päähän se, ettei olo ollut mitenkään väsynyt, sykekin oli rauhoittunut aikoja sitten. Kroppa ei vain toiminut, mitään ei saanut enää irti. Jos voisin valita jonkin viestin keskeyytyshetken minulle, niin se olisi seuraava: "Turpa kiinni. Mitä väliä sillä ajalla on? Sulla on käsi rikki ja lähit silti matkaan, mut et voi kuitenkaan taistella maaliin, vaikka minnekään ei satu? Mitä noloa siinä kävelyssä on, lopussa voi vielä juoksukin irrota!"

Jälkeenpäin tarkasteltuna reissu oli erittäin opettava ja kolhaisi sopivasti itsetuntoa, että nöyryys palasi. Vaikka keskeytys oli uran kolmas, niin oli se ehkä kaikista tärkein tulevaisuutta ajatellen. Juoksumatkoja ja muita juoksijoita pitää kunnioittaa pituudesta ja nopeudesta riippumatta. En minä silti osallistu kisaan uudelleen tänä vuonna sen takia, että tapahtuma olisi hieno ja reitti mukavan haastava ja erilainen, vaikka nuo totta ovatkin. Tuo pettymys luonteen heikkouteen on vain pyyhittävä pois, oli aika sitten alle 4 tuntia tai yli 6 tuntia. Ei sillä, että mun pääni vieläkään kestäisi sitä, että joku menee ohi...

Juoksun data