"Onko muita lähdössä tänne? http://uphillrun.fi/"

Ihan normaali postaus juoksufoorumin fb-ryhmässä, jonka yritin sivuuttaa, koska olivathan sävelet Tukholmaan asti tiedossa ja ensimmäistä kertaa harjoitusohjelmakin alla. Mutta eihän näitä voi vaan sivuuttaa! Kuola valui suupielestä, kun katselin reittikuvausta ja kuvia edellisten vuosien tapahtumasta - olisi hienoa päästä. Samalle lauantaille on ohjelmassa viimeinen pitkis, mutt ayhtäkkiä minusta alkoi tuntua, etten tuota 30+5-kilometristä tarvitsisi. Pohjat joko on kunnossa tai ei, yksi lenkki ei siihen vaikuta. Google Mapsia konsultoituani Sappeekin paljastui yllättävän läheiseksi hiihtokeskukseksi, joten ei muuta kuin kyytiä kerjäämään. Janne ei ollut innokas osallsitumaan kisaan ja kyytiäkään oli paha tarjota ulkopaikkakunnalta. Onneksi olin jo lämmitellyt kaltaistani "alppijääkäriä" eli isoveljeäni osallistumaan kisaan. "Kyllähän sä ny ton lyhyemmän ainakin" taisi olla rivini. Vaikka olemme lapsuutemme viettäneet Etelä-Pohjanmaalla (vaikkakin sen mäkisimmässä kunnassa), olemme molemmat parhaimmillamme ylämäissä. Vuotava on edelleen se haava Alajärveltä, kun puoliskaa taivaltanut veljeni ohitti minut kuuden kilometrin kohdalla ylämäessä, mutta nyt olisi mahdollisuus kostoon! No ei nyt oikeesti, mut kuulosti hauskalta mun päässäni... Itse asiassa emme kisassa tuon jälkeen olleetkaan juosseet kuin Pirkan hölkässä 2008 hänen kulkiessa enemmän polkupyörän päällä ja osallistuessa sen mukaisiin kisoihin.

Järjestäjien reittikartta. Rinteen puolella nousua vajaa 100m ja takalenkilläkin 80m

Isoveli siis suostui lähtemään, eikä ainoastaan kyyditsijäki vaan myös kirittäjäksi. Harjoitusohjelmaan ei juuri uskaltanut muutoksia tehdä, mutta kun reikäpallovuorot yllättäen peruuntuivat, pääsin kertaalleen aamuyöstä raastamaan vuoden ensimmäiset vedot Lukonmäessä (500m pitkä, 50m korkea). Ensimmöisen rauhallisen tinttauksen jälkeen kaikki kiskaisut painuivat alle edellisen ennätyksen ja maagisen 2 minuutin rajan, joten mäkikunto ei ollut mihinkään hävinnyt. Vielä ennen lauantain kisaa kova tv-kymppi keskiviikkona ja chillailua helpompien lajien parissa. Säätiedotuskin parani ja parani kisan lähestyessä, joten kisakuume alkoi tarttua. Valitettavasti toinenkin kisakuume riehui, sillä ajattelemattomat järjestjät olivat valinneet kisahetkeksi Ruotsi-Suomi-välierän 2. erän! Eihän sitä tietenkään itse ollut tajunnut, mut enhän mä ollutkaan ketään sinne houkutellu... Vai olinko? Hitto.

Jääkiekko jää juoksun jalkoihin, varsinkin kun itse pääsee suorittamaan, joten suunnitelmat eivät muuttuneet, vaan suunta oli Sappeelle, kun Tami yritti keksiä jotain törkeätä päällepuettavaa. Numerolaput rintaan, 1. erän jännäystä ja varustevälppäystä. Tapasin paikan päällä alkuperäisen postauksen ryhmään tehneen Anssinkin. Vaikka jännitystä ei valmistautumisesta puuttunut, niin ikinä ei ole kisaa stressannut näin vähän, toimii. Pakko niitä lämpöjäkin oli ottaa, kun matka oli tuplanakin vain 9,5 kilometriä. Vastahakoisesti olin jättänyt FRWD:n kotiin, vaikka himoitsin reittidataa näistä nousuista ja niiden suhteesta kotirinteisiin (Simpsiö ja Hervanta). Mietimme pääsisikö jyrkimmät kohdat nopeammin ylös kävelemällä kuin juoksemalla, vaikka koko reitin juokseminen olisi sekin jo saavutus. Sade loisti poissaolollaan, akilles hieman kiristeli ja etureidet huusivat pelkästä laskeutumisesta lähtöpaikalle. Tunnelma alkoi lässähtää, mäkikään ei näyttänyt kovin uhkaavalta.

Yritin saada itseni lähtemään rauhallisesti ja kuulostellen ensimmäiseen rinteeseen, mutta ei se tainnut onnistua muiltakaan, ja pakkohan ne oli yrittää ohittaa. Hölmänä olin sitten kärkikahinoissa jo rinteen päällä, vaikkakin nousu oli kohtuullisesti sujunutkin, niin olisi sen rauhallisemminkin voinut tässä vaiheessa ottaa. Vaikka tarkoitus oli rauhallisesti juosta tuo ensimmäinen nousu, niin taktiikkana oli luonnollisesti panostaa ylämäkiin. Havaitsin taktiikkani melko harvinaiseksi, sillä seuranneessa alamäessä askeleet lähestyivät koko ajan takaa ja kärki karkasi yhä kauemmas. Takalenkin toinen nousu oli rinnettä huomattavasti juostavampi ja olin suorastaan elementissäni siinä. Samaa sanoi veljeni, että tuossa mäessä kulki nini hyvin, että ihan pelotti. My words, not his. Askeleet takana vaimenivat ja pääsin rauhassa seuraavaan alamäkeen. Muistin tässä mäessä aamupäivän keskustelut ryhmässä alamäkijuoksutekniikasta ja muutin hieman käsieni liikettä. Vauhti kiihtyi välittömästi, lausuin mielessäni kiitokseni ja jatkoin lentoa toiseen kohtaamiseemme hissipolkua kulkevan rinteen kanssa. Toinen yritys sujui jo paremmin ja rauhallisemmasta tahdista huolimatta kulutin rinteessä suhteessakin vähemmän aikaa. Takalenkillä rupesi jo pelottamaan, että kuinka kärjessä tässä nyt lopulta onkaan, mutta käännöspaikkaa ennen vastaan painelivat kisan kolme nopeinta, ei tarvinnut tällä kertaa murtua kärkijuoksijan paineiden alla. Kärjessä kisan jo kahdesti putkeen voittanut Tomi paineli karmeaa tahtia vastaan ja vaikutti ylivoimaiselta. Taas alkoivat kuitenkin askeleet kuulua takaa, joten piti keskittyö taas omaan alamäkitekniikkaan. Tiukasta draivista huolimatta en juurikaan saavuttanut edellä taivaltavia, joten keskityin pitämään nykyisen sijoitukseni, omasta juoksuvauhdista saati potentiaalisesta suorituksesta kun ei mitään osannut sanoa. Viimeistä kertaa rinnettä taapertaessani viimeisillä voimillani, takaa kuuluu kovaa rymyämistä, kuin hirvi olisi lähtenyt pusikosta. Kai se sama kanssakilpailija oli kuin jokaisen alamäen juurella, joten jatkoin luottavaisesti eteenpäin. Taktikoin jyrkimmän kohdan tällä kierroksella kävellen ja vauhdti olikin huomattavasti parempi. Maali oli vielä korkeammalla kuin oli tähän mennessä käyty, mutta vaikka luulin jo lähempää tönöä maaliksi, ei tuo "loppusuora" tuottanut sen kummempia ongelmia. Veljen kannustukset vielä viimeiseen spurttiin ja lentäen maaliin - ja melkein hupun yli samalla vauhdilla.

Jälkipyykkien jälkeen selvisi, että puolikkaalla matkalla olisi voittoakin tarjottu, mutta eipä täältä niitä sijoituksia olla hakemassa, joka tapauksessa miesten sarjan kolmas ja koko konkkaronkan neljäs ajalla 41:21. Ei oo ainakaan harmittanu jälkeenpäin... Paitsi tietysti Suomen tappio, jota päästiin kolmannen erän loppuhetkien myötä todistamaan. Tampereelle suihkuun ja pihviä naamaan, herkistelykausi on alkanut!

Järjestäjien kuvia tapahtumasta löytyy täältä. Allekirjoittanut tietysti taas ilmeellä maalisuoralla kuvassa 47.