Puolimaraton ei ole ikinä ollut omia suosikkimatkojani ja molemmat aiemmat suoritukseni tuon matkan (alimittaisissa) kisoissa olivat vain valmistautumista täysmatkalle. Kevään harjoituslenkki (FRWD-mitattu) ei sekään matkalle innostanut, kun lenkki saattoi mennä hieman raaston puolelle, vaikka vauhti olikin pettymyksekseni vain 4:00 min/km (22,0 km). Holménin laskema tavoitevauhti oli kuitenkin 3:54 min/km. Ja tuo 6 sekuntia tekee todella paljon näillä nopeuksilla.

Tukholman napakympin jälkeen vatsa oli todellakin täynnä ja 1:25:n väliaika riitti minulle puolimarankin ennätykseksi. Suunnitelmat muuttuivat, kun siskoni ilmoitti juoksevansa tänä vuonna puolikkaan ja pakkohan mun oli seuraksi lähteä. Olihan asiasta aiemmin ollut puhetta, mutta eipä minusta irronnut hänelle valmentajaksi saamattomuuttani. Onneksi ei tarvinnut, kunhan löi päivän ajoissa lukkoon, niin hoidimme molemmat omat treenimme. Valinta kohdistui Helsingissä juostavaan Runner's Twilightiin. Ai miksi? No, kun tapahtuman Facebook-sivun äänestyksessä violetti paita voitti äänestyksen kisapaidan väristä. Eipä sitä tullut muuta ajateltua, kun "se on vain puolikas".

Kisakalenteri paisui myöhemmin Nuuksion Trail Marathonilla ja suunnitelmalla osallistua Helsinki City Marathoniin. Tiukka kisarytmi sai miettimään pelkkää läpijuoksua Twilightissa. Mielessä kävi kaiken maailman hauskat asut ja koiran ulkoiluttaminenkin virallisen puolimaratoonin verran. Tietysti sitä olisi voinut lähteä kirittämään samaa matkaakin siskoni kanssa, mutta juuri ja juuri itse kestän itseäni juoksukisassa, joten ei kukaan ole ansainnut sellaista rangaistusta – varsinkaan ensimmäisessä juoksukisassaan. Alkukesän jalkavaivojen johdosta ilmottautuminen HCM:lle jäi lopulta väliin, joten panostus Twilightiin vaihtui 100 %:ksi... tai no siis kisassa juoksisin täysiä.

Kahden tiukan juoksupainotteisen viikon jälkeen Polar valitteli harjoituskuormituksen olleen jo pitkälle punaisella, mutta kisaviikkokin sattui sopivasti eteen, joten normaalia parempi palautuminen näin lyhyen matkan kisaan oli tällä kertaa luvassa. Maanantaille keksimäni kokeilu tasavauhtisella 8-kilometrisellä lupaili hyvää, kun talvella juostu reittiennätys parani lähes minuutilla. Muuten normaalin viikon jälkeen mietin torstain kuntopiirin tekemistä pitkään, mutta turhaan pyristelin. Illan (salibandy)treenit tietysti, eikä maltti riittänyt skippaamaan edes paluuta Lukonmäen yli juosten. Olisin varmasti pärjännyt markä t-paita -kisassa sarjassa, jossa ulkoisten kostukkeiden käyttö on kielletty! Perjantain varasin matkapäiväksi, ja illalla kerkiäisi vielä kuitenkin käydä availemassa, jos jalat tuntuisivat tukkoisilta. En kokenut tätä kuitenkaan tarpeelliseksi.

Lauantaiaamu valkeni turhankin aurinkoisena ja kuntopiiri tuntui vieläkin pakaroissa. Mukavuudenhaluisuus kuitenkin voitti aamulenkin. Osaltaan yritin olemuksellani myös rauhoittaa kokemattomampia juoksukumppaneitani (siskon avomies lähti myös juoksemaan). Toisaalta ensikertalaisten jännäämisen seuraaminen rauhoitti omalta osaltaan omaa olotilaani. Iltastartti tuotti hieman päänvaivaa, mutta lopulta se normaali kisapäivän rytmi sieltä löytyi. Ylimääräinen aika kului mukavasti reittiin tutustuessa ja yleisurheilun MM-kisoja seuratessa. Ilmeisesti Helsinki City Runin mahalaskun takia Twilight oli houkutellut ison läjän kovia tekijöitä tänä vuonna mukaan. Itse kun kerkesin jo haaveilla pallipaikasta edellisvuoden tulosten perusteella... Ne haaveet romutti jo pelkkä nimilistan näkeminen. Eihän sieltä pyttyä alunperin oltukaan hakemassa, mutta kyllä sitä vähän aikaa oli tullut jo mietittyä, mikä sitten harmitti. Käytiin siskollekin vielä ostamassa kisaa varten kunnon juoksupaita. Sää oli päivän aikana harmaantunut ja viilentynyt ennusteen mukaiseksi +18-asteiseksi pilvisääksi. Hieman kuumaa minulle, mutta väitin itselleni sen olevan vain hyväksi lyhyemmällä matkalla. Kanapastat tietysti vielä naamaan ja bussilla kisapaikalle. Ihan liian aikaisin tietysti.

Aikainen saapumisaika ei lopulta ollut niin huono, pääsimme vielä seuraamaan kaikki Pirkkolan kentällä juostut lasten tuhatmetriset. Sekä lasten tonnien että aikuisten kisamatkojen osallistujamäärä yllätti ja eihän siitä voinut olla kuin iloinen, että ilosanoma leviää. Olisipahan ainakin selkiä, ajattelin. Viimeiset vilkaisut reittikarttaan, mutta puolikkaan lisäkierrokselle kääntyminen ei vain ottanut kartasta auetakseen, joten päätimme vain luottaa opastukseen. Pikakäynti saniteettitiloissa oli harvinaisen tuottoisa, sillä törmäsin samalla seuratoveriin suunnistuksen puolelta. Vaatteiden vaihto, eli vähennys, ennen normaaleja verkkoja. Pari normaalia tiukempaa vetoa otin, mutta vieläkin jalat tuntuivat raskailta. Viimeiset toivotukset ja yläfemmat perheelle vielä lähtöviivalle ennen asemien hakua. Lähtöviivalla tilaa kyllä riitti, mutta lähtökiihdytyksen jälkeen oli luvassa melko tiukka pullonkaula.

Kisareitti halkoi Pirkkolan puistoteitä.

Rauhallinen lähtökiihdytys takasi riittävästi tilaa oman juoksun rakentamiselle ja ensimmäisen tiukan alamäen jälkeen oma tahti alkoi löytyä, mutta ohitseni juoksi edelleen joitain juoksijoita. Juoksu ei ollut mitenkään rentoa, mutta vauhti löytyi ihan mukavasti selkärangasta. Reilun kahden kilometrin hiekkatiepätkän jälkeen tarjottiin mahdollisuutta suun kostuttamiseen ja muistinkin facebook-ryhmässä käydyt tiukahkot keskustelut juomisesta (tai siis sen turhuudesta) puolimaratoonilla. Kaikki kovat juoksijat olivat juomista vastaan, joten piti itsekin jättää tilaisuus käyttämättä tullakseni rinnastetuksi heidän joukkoonsa. Samalla alusta vaihtui asfalttiin ja juoksu alkoi maistua paremmalta. Eipä minusta taida maastojuoksijaa saada.

Selkiä sai ohitella sopivalla tahdilla ennen seuraavaa hiekkatiepätkää ja "sakkokierrosta", jolla pääsi vilkuilemaan kärjenkin menoa. Ensimmäisen väliajan nappasin seitsemässä kilometrissä ja luin sen virheellisesti 23:38:ksi (27:38). 70 minuutin loppuaika ei ollut käynyt villeimmissä kuvitelmissakaan ja aloin laskemaan, että mistä ihmeestä se tuuli nyt oli käymässä. Vasta noin kilometrin haaveilun jälkeen tajusin jotain olevan pielessä väliaikani osalta.

Loppumatkan tiukat nousut paljastuivat onneksi pikipintaisiksi, mutta hiekkaosuuksilla kiinniottamaani porukkaa en saanut enää ohitettua. Päättelin heidän juoksevan kymppiä, koska tavallisesti saman matkan juoksijat ovat pelkkä suupala tälläisissä ylämäissä. Viimeiset metrit ensimmäisestä kierroksesta olivat taas hiekkaa, joten aloin miettimään toisen kierroksen strategiaani uusiksi. Kiri pitäisi aloittaa huomattavasti aiottua aiemmin, jotta pääsisin hyödyntämään minulle edullisimman alustan maksimaalisesti. Kaksi kanssajuoksijaa alkoi kiristämään selkeään loppukiriin, mutta toinenkin puolikkaan juoksija porukassa oli juossut.

Lisäkierrokselle kääntyessämme kulautin niin paljon vettä kurkkuuni kuin mukista irtosi, samalla tavoitimme kolmannen puolikkaan juoksijan. Tuore selkä piristi menoani ja siirryin vetämään. Rinnalle siirtyessäni uusi jäsenemme ilmaisi ilonsa meidän näkemisestämme, sillä hän ei ollut muita juuri nähnyt alun jälkeen. Kirosin mielessäni, sillä ensimmäinen kierros oli ollut jo rankka (puolimatkaan 41:30) ja ilman selkiä toisesta kierroksesta olisi tulossa vieläkin vaikeampi. Valittelin tuota kanssajuoksijoillenikin, jotka jätin kuitenkin hyvin nopeasti uuden kierroksen alettua. Eli jaoin entistä parempaa kuvaa itsestäni, hienoa. Ainakin itse olisin ottanut kommenttini aika alentuvina sanoina, seuranneen irtioton takia. Omaa juoksuani olin kisaan kuitenkin tullut tekemään ja nyt sen saisin kirjaimellisesti suorittaa. Pitkän kasvimaan suoran varressa ensimmäisellä kierroksellakin soittanut yhden naisen yhtye jaksoi soittaa ja laulaa, vaikka minua ennen hänen ohitseen ei kukaan ollut kulkenut useampaan minuuttiin. Sitä kutsutaan omistautumiseksi.

Askel ei tuntunut enää pitävän hiekkateillä, ja kello kertoikin vauhdin kiihtyneen jopa 10 s/km. Nainen pyöräili kisareittiä poikansa kanssa minulle melko sopivaa vauhtia, joten sain hieman ylimääräistä kiritysapua, mikä auttoi henkisesti paljonkin. En kuitenkaan ohittaessani kehdannut heitä siitä kiittää, etteivät tulkitsisi sitä sarkasmiksi. Seuranneella pitkällä asfalttisuoralla sain lopulta ensimmäisen iskemän (=näköhavainto, olen tulenjohtaja) muista juoksijoista. Olin häntä kuitenkin satoja metrejä jäljessä, mutta pelkkä toivo tuon keltaisen paidan tavoittamisesta auttoi edelleen pitämään vauhtia yllä. Sakkokierrokselle kääntyessä näin jälleen pari uutta juoksijaa, toki 1,5 kilometriä edelläni. Myös keltainen paita vilahti mutkassa, mutta se paljastuikin seuraavalla juomapaikalla pahasti sipanneeksi juoksijaksi. Sakkokierrokseni aikana polkujen välissä esiintynyt sambaryhmäkin oli hävinnyt, joten oletin aiemmin näkemäni juoksijan karanneen minulta lopullisesti.

Sakkokierroksen alussa kylkikramppi alkoi vaivata (turhankin) tutusti oikeassa kyljessä. Normaalin "pistoksen" kanssa pystyn kyllä juoksemaan lähes täyttä vauhtia, kunhan pistoskohtaan antaa reilusti painetta. Kramppi, sen sijaan, vain pahenee samassa käsittelyssä, joten jouduin tyytymään syvempiin henkäyksiin ja toivomaan krampin häviävän ennen loppunousuja. Toive ei toteutunut ja mäet olivat täyttä tuskaa. Kympin juoksijoita alkoi kuitenkin tulla selkä edellä vastaan, joten vauhti pysyi hyvänä. Viimeisen mäen jälkeen kramppi iski myös vasemmalle puolelle, mutta oikeassa kyljessä tunne alkoi vaihtua normaaliksi pistokseksi. Yritin suoristaa rankaani ja uskaltauduin painamaan pistoskohtaa. Vauhtia oli vain pakko tiputtaa. "Tähänkö tämä nyt jää?" mietin. Seuraava alikulku ja tiukka käännös oikealle kuulosti todella pahalta, vaikka matkaa oli enää reilu kilometri. Nojasin mutkaan hieman normaalia rauhallisemmin, etten pahentaisi kipua, mutta... Siihenhän se loppui! Kuin seinään. Siis kipu. Vaiva on tosiaan tuttu ja hävinnyt aina yhtä äkisti, mutta eipä sitä tuossa tilanteessa muistanut kuin vasta vaivan helpotettua. Kyljet enteilivät edelleen kramppeja, mutta 20 kilometrin lätkä jäi juuri taakse ja tiukkoja mutkiakaan ei ollut enää esteenä.

Vauhti parani jälleen entiselleen ja horisontissa alkoi taas näkyä vilauksia keltaisesta paidasta. Epäilin vahvasti matkan riittävvyyttä ohitukseen, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kramppien kanssa tuskaillessa olin huomaamattani polttanut kuitenkin paljon voimavaroistani, joten liian aikaisin ei ollut varaa avata urkuja. Päätin avata lopullisen kirini vasta ohitettuani maahan kalkitun 500 metrin merkin. Selkä läheni koko ajan ja jouduin kamppailemaan maltin ja iskuetäisyyden saavuttamisen välillä. Matka kahdenkymmenen kilometrin lätkältä maaliin oli uskomattoman pitkä, mutta lopulta merkki tuli vastaan ja selkä näkyi vielä samalla suoralla. Tajusin pystyväni vielä ohitukseen, ajattelin huikata miehelle vielä varoituksen, jotta tarjoaisimme kunnon kirinäytöksen, melko rohkea ajatus, kun ottaa huomioon, miten raskaasti hengitin jo. Kuulutus alkoi kuitenkin hehkuttaa, ilmeisesti oman seuran, miestä maaliin ja sekös sytytti tulen perseeni alle. "Hoitakoot kuuluttajat omansa maaliin, mutta kannattaisi varoittaa ajoissa, sillä täältä tullaan, #¤%&!" Kylmästi ohi ja maaliin.

Jokainen selkä on mulle kisassa saman arvoinen. Oli millä kierroksella tahansa, millä vauhdilla tahansa, minkä muotoinen tai minkä ikäinen tahansa. Mutta jälkeenpäin kyllä hävetti tuo reagointini maalisuoralla. Kyseessä oli kuitenkin M50-sarjan voittaja, eli en ensinnäkään voittanut ohituksellani mitään, ja muutenkin, jos kuuluttajat hehkuttavat paljon minua ansioituneemman (ja paremman yksittäissuorituksenkin tehneen) juoksijan maaliin mieluummin kuin minut, niin ihan turhaan minä siitä tulistun. Mies oli vielä juossut menestyksekkäästi veteraanien SM-kisoissa edeltävänä viikonloppuna, joten oli varmaan lähinnä nauttimasta juoksusta ja sitten minä tulen rimpuilemaan maalisuoralle hänen hyvin ansaitsemaansa valokeilaan. #¤%& mikä dille (siis minä). Kilpailuvietti on välillä kyllä kauhea ominaisuus, varsinkin, kun sitä selkää oli odottanut koko toisen kierroksen, niin se oli vain pakko ottaa vaikka viimeisillä metreillä. Melkoista törttöilyä taas tällä kertaa, nöyräksi vetää.

Nöyräksi veti myös itse fyysinen suoritus. Suurin syy siihen, ettei puolikkaita ole tullut juostua, on se, ettei tätä matkaa ole pitänyt oikeastaan juuri minään. Tokihan sen matkan juoksee tuosta vain, mutta täysillä juokseminen onkin sitten ihan eri asia. Ennätyslukemat kirjataan nyt 1:22:07, ja tuo aika tuli reilusti negatiivisella splitillä (vain yhdellä toisen kierroksen ohituksella!), kovinkin mutkaisella reitillä. Aikaan olen kyllä tyytyväinen, ei siinä mitään, mutta tuo on edelleen jäljessä mm. McMillanin laskennallisesta maksimistani (Tukholman perusteella). Jossittelut sikseen, tuota parempaan aikaan en olisi pystynyt, mutta turhaan olen puoliskoja mollannut, sillä kisasta saa itselleen ihan niin vaikean kuin haluaa. Tuolla matkalla kilpaileminen vain on erilaista kuin tuplaten pidemmällä matkalla. Tosin jos ajattelin Tukholman jälkeeni hidastavani kisavauhtejani kokonaisella, niin miksi sitä puolikkaita alkaisi ajan parantamiseksi juoksemaan? Toisaalta rytmittämällä sopivasti puolikkaita kaudelle saisi pidettyä vauhtikestävyystreenaamisen ainakin kohtuullisella tasolla... Tulevaisuus näyttää, mutta olipahan opintomatka!

Ja lenkkiähän voi tiirailla täältä!

 

Vaikka juoksun aikana keskittyminen oli kokonaan omassa tekemisessä ja törttöilyssä, niin tärkeintähän olisi saada sisko maaliin. Mitään tilannetietoja ei matkalta ollut tarjolla, joten tavattuani jälleen yhden foorumilaisen ja taaperrettuani muutaman askeleen loppuverkkaa, siirryin polunvarteen odottelemaan tuttuja hahmoja. Aiemmin mainitsemani seurakaveri tuli ensimmäisenä vastaan ja vaikka ennätystä ei juossutkaan, niin hienon ajan juoksi. Reitti ei tosiaan sieltä helpoimmasta päästä ollut. Kovin pitkälle en uskaltanut siirtyä, sillä jalat alkoivat, venyttelystä huolimatta, kangistua aika tavalla ja tarvittaessa kiriapuakin olisi annettava. Kisakello kirmasi pelottavasti lähemmäksi kahta tuntia, johon heidän pitäisi kyllä pystyä... Lopulta tuttu kaksikko ilmestyi mutkan takaa yhdessä juosten. Nopea tarkistus kellosta varmisti selkeän kahden tunnin alituksen. Viimeiset tsemppaukset loppukiriin lopen uupuneille juoksijoille ja sit naatittiin. On tää hieno laji.

​
Maalissa tarjottiin alkoholitonta Runner's High (järjestävän seuran kaima) -olutta!