Jos minulla olisi juoksu-urallani jokin "menestyksen salaisuus", olisi tuo salaisuus Lukonmäki. Tai siis Lukonojanmäki, mutta aina olemme sitä Lukonmäeksi sanoneet. Lukonmäki on siis Tampereelle noussut, Lukonmäen ja Hervannan kaupunginosia erottava, mäki. Mäen laella sijaitsee myös Hervannan laskettelukeskus hyppyrimäkineen, jotka omalta osaltaan kuuluvat lähtemättömästi Hervannan valtaväylältä avautuvan Hervannan siluettiin.

Love at First Sight

Aloittaessani opintojani Tampereella syksyllä 2005, etsin aktiivisesti Hervannasta minulle sopivia juoksureittejä. Edeltävänä talvena olimme isoveljeni kanssa jo jonkin lenkin kiertäneet, joiden pohjilta lähdin sitten etsimään omia polkujani. Ensimmäisellä lenkilläni huomasin ohijuostessani Suolijärven lenkkipolut, joille päätin suunnistaa seuraavalla kerralla. Taisi olla kolmas lenkkini, kun minut veikin jo (lähes HSL:n reittiä) Lukonmäen juurelle. Ei siinä mitään kummempaa kuin ylös vain!

Puolen matkan krouvi. Vielä on matkaa jäljellä, vai miten se laulu meni?

Eipä se niin yksinkertaista sitten ollutkaan. Pakko oli vaihtaa kävelyksi pian puolen matkan krouvin jälkeen. Toki olen Etelä-Pohjanmaan lakeuksilta kotoisin, mutta kotikunnasta löytyy kyllä tienoon isoin nyppylä. Tuolle nyppylälle ei tosin ole vedetty kevyen liikenteen väylää laskettelurinteen viereen, niin luulin, ettei tämmösiä kenenkään tarvitse juosta. Seuraavalla viikolla mäestä oli tietysti pakko ottaa revanssi, mutta lopputulos oli jälleen edellisen kaltainen. Pystyykö tätä kukaan juoksemaan? Kolmas kerta sanoi toden ja tunne mäen päällä oli aivan uskomaton, mutta sekin vain parani, kun lyhyen tasamaapätkän jälkeen tie alkoi taas nousta ja lihaksiin kertyneet maitohapot lähtivät kunnolla liikkeelle. Kevyin tapa päästä endorfiinihuumalaan oli löytynyt.

Opi-Kehity-Menesty

Seuraavien vuosien aikana Lukonmäki liittyi yhä useampaan lenkkireittiini ja mäessä tuli juostua Lukonmäki-derbyäkin, kun vielä toimin Hiukkasen liikuntavastaavana. Paljastettakoon tässä vaiheessa, että linkistä aukeava kuva on käsitelty. Vuoden 2011 päättyessä mäki oli noustu jo satoja kertoja ylös ja näistä vain kolme oli vaatinut kävelyaskelia. Olkapääoperaation myötä juoksukunto kanttasi sen verran totaalisesti, että olen myöhemmin seonnut laskuissani, kun keskeytyksiä on jo yli kymmenen. Tilastotietoa löytyy vielä sen verran, että vuonna 2012 juostuilla 198 lenkillä nousin Lukonmäen 165 kertaa.

Vasta ensimmäisen mutkan jälkeen mäki paljastaa todelliset korttinsa. (Krouvi tulee vastaan tien kääntyessä vasemmalle)

Kuten suosikkitreenien ykkösosassa mainitsinkin, on Lukonmäki ollut viime vuosina tärkeä osa alkulämmittelyäni, tosin ironisesti yksikään kova tv-lenkki ei mäkeä sisällä (siis alkulämmittelynä). Pitkille vedoille lämmittelyyn nousu kyllä sopii. Derbyjen osallistujamäärien romahdettua ja kisojen sitä kautta kuoltua, en mäkivetoja koskaan tajunnut tai uskaltanut enää lähteä tekemään. Derbyissäkin mäkeä tuli juostua liiaksikin kisana ja nousuajat (kolmesti ylös) olivat jotain välillä 2:40-3:00. Salibandyharjoitusten esiteltyä minulle porrastreenit, heräsi minussa tuo sama kipinä, joka sai aikanaan aloittamaan derbyt.

Ensimmäisistä Lukonmäkivedoista ei valitettavasti jälkipolville jäänyt todisteita, joten vetojen nopeudet jäivät selvittämättä, mutta tuo seitsemän perättäistä suoritusta on edelleen ennätykseni. Sittemmin vauhdit todistettavasti tasaantuivat 2:03-2:15 välille. Vihastuksissani kävin viime syksynä kehnosti sujuneen salibandyturnauksen jälkeen purkamassa tuntojani, tietysti, Lukonmäessä. Tuloksena oli (ensimmäisessä vedossa) uusi ennätys: 2 minuuttia tasan. En osannut päättää ärsyttikö enemmän se, ettei "haamuraja" alittunut vai että kahden ottelun jälkeenkin kintuista irtosi uusi ennätys. Taisi olla vain sitä apinanraivoa...

Tämä on se karmein näky treenatessa. Se tarkoittaa, että UUDESTAAN!

Holménin ohjelmaa seuratessani Lukonmäessä tuli vierailtua ennätyksellisen harvoin, mutta koska Sappeellekin piti päästä, niin kävin edeltävällä viikolla hieman revittelemässä: 2:01, 1:51, 1:55, 1:54, 1:58 ja 1:53. Viimeisin mäkivetotreenini keskittyi sitten enemmän hyppyrimäkiä nuolevien portaiden laskeutumiseen, joten 1:51 on edelleen oma ennätys.

Portaat kyllä kaipaisivat pientä kunnostusta.

Joskus Lukonmäkikään ei vain ole tarpeeksi, jolloin lenkkireitti koukkaa pari sataa metriä sivuun ja sama nyppylä noustaan laskettelukeskuksen hissiuraa pitkin. Siinä, missä Lukonmäki on (minun standardeillani) vielä juostava mäki, on hissiura puhdasta raastoa. Valitettavasti vähänkin kosteammalla kelillä pito on tällä reitillä ongelma. Kuivemmallakin kelillä on vastaan tullut alamäkipyöräilijöitä, joiden voisi luonnehtia liikkuvan ihan kiitettävää vauhtia. Välillä pitää mennä riskillä, paljon turvallisempaahan tuolla on kuin tietä ylittäessä...

Hissiura nousee niin jyrkästi, ettei huippua edes näe. Hyvä niin.

Joka kerta reissu on ollut kannattava, kun edessä aukeaa tälläinen näkymä. Taustalla myös Näsinneula.

Juoksijan näkövinkkelistä (heikkolaatuisen kännykkäkameran läpi) Lukonmäki näyttää tältä. Sopivasti vastaan tuli toinenkin "mäkivetäjä"!

Pituus: 500 m (300 m hissiuraa pitkin)
Korkeusero: 50m