Jostain syystä itselleni toisen nimissä juokseminen tai jonkun muun juokseminen omissa nimissäni on minulle suuri kynnyskysymys. Harvassa ovat ne, jotka kylkeä kääntävät meikäläisen tulosten takia, joten miksi kynnys on niin korkea? Itse kuitenkin tietää, mitä on juossut ja mitä ei. Josko sitä kuitenkin juoksee edelleen myös muista syistä kuin itsensä takia.

Kisavalmistautuminen on aina ollut minulle vapautus muusta palveluksesta. Keskittyminen on pelkästään juoksussa ja kisapäivän suorituksessa. Onnistumisen eteen tehdään kaikki voitava.

Tai ainakin yleensä, jostain syystä Nuuksioon valmistautuessa ei kilpaileminen kauheasti sytyttänyt. Liikuttua tuli toki paljon ja monipuolisesti, mutta valmistautuminen oli silti vain puolivillaista jynkytystä. Keventelykään ei kiinnostanut ja kisaviikon tiistaina hh! ilmoitti viikon saldoksi 7,2 tuntia. Keskiviikkona viisari värähti jo kaksinumeroisiin ennenkä maltti alkoi saada tarpeeksi otetta.

Nuuksiosta lähdin hakemaan vain "torjuntavoittoa". Eli tarkoitus oli päästä maaliin, mutta toisaalta yli neljän tunnin retkeilyä piti välttää. Mikään tavoite tuo neljän tunnin alitus ei ollut, vaan nimenomaan halusin olla juoksematta yli neljä tuntia. Pieni ero, mutta kertoo paljon motivaation tasosta. Varma tapa ampua itseään jalkaan on kilpailla uskoen kuvitelmaan, että pessimisti ei pettyisi. Onnistuminen saattaa kyllä tuntua paremmalta, mutta epäonnistuminen vielä pahemmalta. Eli vaikutus on täysin aiottua päinvastainen!

Jännitys loisti sekin poissaolollaan, vaikka pienet perhoset mellastivatkin jonkin aikaa automatkalla kisapaikalle. Vaikka kenkävalinta oli edelleen tekemättä, ei sekään tuonut jännitystä. Ei vain napannut, kun tiesi kenkävalinnalla olevan vain minuuttien vaikutus lopputulokseen. Lopullinen valintakin kuvastaa sitä kunnioituksen puutetta ja hällä väliä -asennetta, jotka tätä kilpailua osaltani varjostivat. Tämä oli myös ensimmäinen juoksu tänä vuonna lappu rinnassa ja napit korvissa. Sinne mitään luontoa lähdetä ihastelemaan, hyvä jos uskaltaa edes katsetta nostaa varpaista. Harmi sinänsä, mutta mitäs mittaavat aikaa!

Varteenotettavat jalkinevaihtoehdot. Lopullisen valinnan voi tarkistaa kisakuvista...

Kilpailun ajan kilpailijoita edellytetään kantamaan mukanaan omien eväidensä lisäksi karttaa ja ensisidettä. Juomareppu on kyllä ollut hankintalistalla, mutta hyvin alhaisella prioriteetilla (ja tämän kisan perusteella jäänee hommaamatta, ei ole mun juttuni. Jos nyt ei kirjoitussävystä jo ilmi, niin toi oli spoileri, olen pahoillani), joten viime vuoden setillä mentiin. Viime vuodesta viisastuin karttamuovin ja geelipullon (jaettiin kisamateriaalissa) verran. Urheilujuomaa tapaan kyllä lipittää kisoissa, vaikken harjoitellessa moisiin koske. Ennemmin lähdin geeli-vesi-linjalle, vaikka noita energiageelejäkään en ollut elämässäni tainnut imeä kuin neljä. Varusteiden lisäksi suunnitelmana oli pyrkiä reippaamman alkuvauhdin kautta eroon jonoista, pyrkiä juomaan tasaisemmin, pysähtyä ensimmäiselle juomapaikalle sekä tietysti olla vetämättä itseään piippuun Solvallan mäen jälkeen.

Kaasunaamarikotelo ja siellä kisassa kulkeneet varusteet. Kännykkä ei jostain syystä mahtunut kuvaan.

Vettä alkoi ripsiä jo kisaohjeita kuunnellessa ja kenkävalinta kaduttaa välittömästi perään. Eipä tuo onneksi mikään viime vuoden Pirkan hölkän sekasorto ollut, mutta eipä minusta vain ole sinne eturiviin tunkemaan ja kas kummaa, kun olin taas sumpussa. Jonot eivät onneksi tänä vuonna olleet yhtä pitkiä, joten ohittaminen oli jopa mahdollista. Päiviteltiin siinä jonkun juoksijan kanssa sitäkin, miten paljon porukka oli hajaantunut jo ekalla kympillä.

Portaiden laskemisen harjoittelu oli jäänyt aiottua vähemmälle, mutta uskoin niistä jotenkin selviäväni. Onneksi sade ei rappuja ollut kastellut, mutta enpä ollut muistanut niiden olevan nii kapeita, matalia ja epämääräisin välein. Karmeaksi töpöttelyksihän se meni ja taisi muutama ärräpää kaikua ihan voimalla. Hävisin kuitenkin odotettua vähemmän ja ennen Solvallaa sain jo isomman letkan kiinni. Pienen arpomisen jälkeen löysimme oikean uran ja juoksua alkoi aueta pikkuhiljaa. Siis Solvallan jälkeen, se on pakko kävellä, jos haluaa maaliinkin tulla. Väliaika taisi jonkun minuutin olla viime vuotista kovempi, mutta 35. sija ei ollut kyllä yhtään odotettu. Hieman epäuskoisena tuli kuunneltua matkan varrella sijoituksen laskijoita. Teki mieli huutaa jokaiselle katsojalle, että älkää kertoko sijoitusta, mutta mitäpä se olisi auttanut, kun sen kerran tietää ja on joskus oppinut laskemaankin. Tuossa vaiheessa ei uskaltanut kiristääkään, kun viime vuonna kohtalokkaaksi osoittautunut pätkä oli alkamassa ja kolmasosa reitistä oli tuntematonta.

Joitain ohituksia sain raavittua kasaan, mutta kapea ja tekninen polku alkoi painaa jaloissa jo toisen kolmanneksen alussa. Pystyin kuitenkin juoksemaan toiselle juomapaikalle asti nousujohteisesti ja sopivan tasaisella vauhdilla ilman uusia stressitekijöitä. Vaikka tiesin toisen ja kolmannen seitsekilometrisen olevan hitaita, niin kun tuolla pätkällä viipyy yli 43 minuuttia, niin hyvän sijoituksen lisäksi aloin haudata haaveita hyvästä ajastakaan. Pohdinkin suuren osa loppumatkasta sitä, miten paljon olisin valmis maksamaan siitä, että loppuosa reitistä olisi maantietä. Tai edes suoraa. Tai edes juostavaa. Tämä siis, mitä nyt kerkesi HelItr-HelTri-väännöksiltä muuta miettiä.

Tästä voimme ihailla kylpyhuoneessa kuivuvia varusteitani sekä kainalokarvattomuuttani. Melko ujot hihat tässä kisapaidassa...

Varovaisesti ajattelin josko 4:10:n alitus onnistuisi, mutta eipä sekään sytyttänyt. Kunhan jatkoin eteenpäin lompsimista. Toisen juomapaikan jälkeen takaa alkoi tulla myös väkeä ohi ja kun samalla (tai siitä johtuen) fiilis oli 29 kilometrissä täysin sama kuin edellisvuonna 8 kilometriä aikaisemmin. Henkilökohtainen 28:n henkinen raja oli kuitenkin ohitettu, joten maaliin asti kyllä tulisin. Onneksi joka kerta, kun takaa tultiin lentäen ohi, näkyi edellä oma kohteeni, joten mieli pysyi jotenkn kasassa. Kylkipistokset alkoivat nekin kiusaamaan, mutta eivät tällä kertaa äityneet vaikuttamaan juoksuun. Oikean jalan sisäreisi, tuo lihasbändin basisti, alkoi sen sijaan näppäillä sitä omaa sooloaan välittämättä muiden tekemisestä, mikä rikkoi juoksurytmiä entisestään, kun vain toinen jalka suostui ylittämään korkeampia esteitä.

Kenkävalintaa ei joutunut sen kummemmin katumaan, sillä askel piti märillä kallioillakin uskomattoman hyvin, mutta kahdesti löysin itseni (samasta mäestä) takapuoleltani (käännyin nopeammin kuin käännyin?). Sopivasti hevipauhun läpi kuului takaa jo iloista puheensorinaa. Keskustelivat Kolista ja siitä kuin tämä oli vain valmistava harjoitus, ettei ollut tarkoituskaan vetää täysiä. No kiitos.

Ylimääräisistä piristysruiskeista huolimatta hilasin itseni askel askeleelta lähemmäs maalia. Sisäreisikään ei krampannut kuin kerran, mutta oli sen verran vieras tunne juostessa noin voimakas kramppi, että vähän aikaa piti ihmetellä, mitä tässä tapahtuu. Vähemmän yllättäen kirrasi tietysti juuri kun olin tekemässä ohitusta. Peesiin ei voinut jäädä, koska molempia edellä juoksevasta piti pysyä loppukirin päässä. Sinnehän ne sitten karkasivat. Maalialueen äänentoisto ei ihan ollut Jukolan tasolla ja kuulutus alkoi tunkeutua tärykalvoille yllättävänkin myöhään. Maailman suloisin ääni. Päästin vielä pelkästään säälistä yhden juoksijan ohitseni. Kovasti psyykkasin kyllä itseäni loppukiriin, mutta tällä kertaa pää ei vain pystynyt siihen. Alamäki ei sekään auttanut asiaani, mutta samahan se kaikille on. Nyt jäi se viimeinenkin päänahka ottamatta.

Eipä raasto maistunut.

Ajattelin, että tämä pmb (post-marathon blues) hälvenis jo seuraavana päivänä, mutta eipä tuo suoritus tainnut sitten tyydyttää yhtään millään tavalla. Edelleenkään en arvosta omalla kohdallani maaliin taistelemista keskeyttämisen edelle. Eipähän vain tartte hävetä sitä keskeyttämistä tällä kertaa. Tuon positiivisempaa sanottavaa ei sitten löydykään.

Tulevaisuus? No kaksi asiaa selvisi: Nuuksioon ei enää tarvitse lähteä ja Kolilla ei tarvi käydä todistamassa kenellekään mitään. Jukola riittää kesän pidemmäksi metsäseikkailuksi. Maantiejuoksija on vain maantiejuoksija, viakka tykkäiskin mäkisemmästä reitistä. Wihan sataselle ei tullut ainakaan enempää itseluottamusta. Hervannan ympärijuoksukin juostaan jo tulevana keskiviikkona, joten eipä ole gloriaa tulossa tähän suuntaan. Jotenkin nyt turhan kova taso piinaa kaikkia tämän vuoden juoksukisoja, olisi varmaan ihan aiheellinen piristys käydä jossain kyläjuoksussa juoksemassa sijoitustakin. Toisaalta, vaikka nuo pytyt ihan kestäviä ovat, niin sijoitus on niin monen asian summa, tulos on ikuinen. (Joo, ei ole ikuinen, kun internetit kuolevat. Ja joo, on se aikakin monen asian summa, mut niistä suurempi osa on omissa käsissä)