Loppukesän kuulumisia

Alajärven maratonin jälkeen kesä oli kisojen osalta hiljaisempaa ja kelien johdosta se olikin hyvä asia. NUTS:n Pallas-Hetan kisa pyöri kyllä mielessä, mutta koska kyseessä oli polkujuoksukisa ja kovin kaukana, niin eipä tullut lähdettyä. Ja lukemieni kisarapsojen (etenkin ultramatkalta) perusteella tämäkin ratkaisu oli ihan hyvä. Kisojen puutteessa ja salibandykauden ollessa tauolla, tuli juoksuharjoitteluun lyötyä lisää kierroksia ja sadan kilometrin viikot alkoivat olla pikemminkin odotusarvo kuin poikkeus. Heinä- ja elokuussa rikkoutui ensimmäistä kertaa myös 400 kuukausikilometriä. Kilometrijahtauksen ohessa tossua tuli kulutettua myös metsän puolella normaalia enemmän, unohtamatta  välillä nauttiakin juoksusta kovatehoisten harjoitusten merkeissä!

Syksyn kilpailukalenterissa ensimmäinen merkintä oli taas Alajärvellä, jossa juostiin 23.8. ensimmäistä kertaa Kitron kierros -niminen kympin maantiekilpailu. Niin ensimmäisestä maratoonistani kuin kympinkin kisastani tuli tänä kesänä kuluneeksi 10 vuotta, silti Kitro olisi vasta elämäni toinen kympin kilpailu. Virallisen ennätyksen syntyminen oli siis hyvinkin odotettavissa, mutta treenilenkeillä oli edellisenä talvena tullut pidettyä 40 minuutin rajaa jo useasti pilkkana ja, varmuuden vuoksi, hieman ylipitkällä matkalla omissa kirjoissa ennätys oli 38:09. Kunto oli kyllä nousussa, mutta sen kummempaa lepoa ei tullut kisalle annettua, joten lopputulema, 35:45, oli melkoisen iso (positiivinen) järkytys. Ontrailissä enemmän ruodintaa kisan kulusta.

Haahuiltuani Kitron kisan jälkeen muutamia päiviä suuntaa vailla, syttyi lamppu takaraivossa ja päätin järjestää itselleni mäkiviikon! Eli yksinkertaisesti reilun viikon verran mäkitreeniä niin paljon kuin sielu sietää. Eikä mitään mäellä norkoilua tai kävelemistä ylös vaan vähintään rauhallista hölkkää ylös, mutta paljon myös kovaa tykitystä. Kesän aikana temppuillut sykemittarini ei lopulta suostunut itseään enää täydeksi lataamaan, joten treenien kovuudesta pitkässä juoksussa ei oikein (syketietojen puutteessa) syntynyt selkeää kuvaa. Pidin kuitenkin viikon aikana lepopäiviä, kun jaloista siltä tuntui.

Kisaviikon kommervenkkejä

Mäkiviikon jälkeen tasaisella juokseminen tuntui kieltämättä oudolta ja kaiken lisäksi flunssakin yritti yllättää. Kovasti jouduin kropan tilaa kuulostelemaan, koska maanantaina oli tarjolla sekä iltarastit naapurissa että jo perinteikäs Hervannan ympärijuoksu. Aikataulullisestikin lähtöjen sovittaminen oli vähintäänkin haastavaa, kun rastien lähtöikkuna oli typistettyä välille 16:30-18:00, joista jälkimmäinen kellonlyömä oli myös ympärijuoksun lähtöaika. Pitkään arvoin jopa kotiin jäämistä, kun olotila heittelehti niin laidasta laitaan, mutta lopulta lähdin tallustamaan rastien aloituspaikalle. Päätin myös rastien olevan päivän ykkösharjoitus, ja matkan olevan kuitenkin se 7 km, vaikka lyhyemmiltä radoilta kerkiäisikin paremmin juoksemaan. Vauhdinkin piti olla muka jotenkin rauhallista, mutta jos törmäsin puuhun jo toisella rastivälillä pää edellä, seuraavalla välillä olkapää edellä ja myöhemmin vääntelin vielä nilkkaanikin, niin se tavoite tuskin toteutui.

Minä vs. puu 0-3

Sen verran mojovan tällin sain otsaani, että en kotiin päästyäni edes lähtenyt yrittämään ehtiä lähtöpaikalle jäljellä olevassa kuudessa minuutissa. Henkisestikään missattu kisa ei ollut mitenkään merkittävä, mutta ainahan sitä harmittaa, kun suunnitelmat muuttuvat. Olisi se ensimmäinen second skineissä juostu kisakin ollut mukava saada pois alta...

Flunssan oireet väistyivät jo seuraavana päivänä, joten treenit jatkuivat normaalisti, joskin meno oli paikoittain todella tahmeaa. Ylikuntoajatukset alkoivat hiipiä takaraivoon, mutta toisaalta ihan samanlainen fiilis oli ennen Tukholman täysosumaakin. Loppuviikon ohjelmassa ei juuri muokattavaa ollut, joten piti vain luottaa kropan toimivan.

Jämin kisa oli ollut kalenterissa jo pidempäänkin mahdollisena kisana seuraavana lauantaina Lapualla juostavalle Körttimaratonille sekä Vaarojen maratonille valmistavana harjoituksena ja ennakkoilmoittautumisen päättyessä keskiviikkona, löin viimein oman ilmonikin sisään.

Jämin reittikartta

Juhlapäivä, jälleen kerran

Kisa-aamuna heräsin alaselkä ja vasen puoli (vinosta) lantiostani lähes umpijumissa. Lähtöön (siis kisapaikalle siirtymiseen johtavaa lähtöön) oli onneksi vielä reilu tunti aikaa, ja ankarasti pyörittelemällä ja venyttelemällä sain jalkani liikkumaan jopa lähes kivuttomasti. Aamulle säästämäni kisataktiikan luominen vain jäi lantiota säätäessäni tekemättä. Vaikka kisan tarkoitus olikin olla vain kovatehoinen harjoitus, jonkinlainen käsitys lopun ylämäistä olisi ollut suotavaa. Kisastartteihin aina aikaisemmein liittyvät paineet eivät vielä paikan päälläkään nousseet pintaan. Liekö sitten johtunut tavoitteiden puutteista vai vähemmän juoksua harrastaviin kavereihin törmääminen kisarakennuksessa (mentaliteetilla: "jos kerran noikin on juoksemassa"). Sen verran reittiprofiilista oli jäänyt ensivilkaisuilla mieleen, että ensimmäisen vitosen jälkeen tulee melkoisen jyrkkä nousu aivan kisakeskuksen vieressä, joten lähtö- ja maalikarsinoiden lisäksi kävimme huoltajani kanssa vilkaisemassa tuota mäkeä. Alueella aikaisemminkin liikunut huoltajani osasi kertoa myös maastopohjasta tarkemmin, mikä itsessään ei helpottanut tässä vaiheessakin vellonutta kenkävalintakeskustelua pääni sisällä. Nastarit sun muut trail-kengät olin suosiolla jättänyt kotiin, mutta mietin vielä Adidas Adios Boostien ja Asics GT-2000:n välillä. Boostien kuviointi on huomattavasti matalampi, joten pito irtohiekassa tulisi olemaan ongelma. Lisäksi pehmeässä maastossa Boost-materiaalin hyödyt neutralisoituisivat. Tossut olivat lopulta vain varalla mukana ja tämäkin kisa meni GT:illä. Yleensä kisajännityksen takia joutuu laittamaan lämmittelyyn paljonkin suitsia, mutta koska jännitys puuttui, niin lämmittely tuli jätettyä turhankin myöhälle, eikä juoksua tullut kuin muutama sata metriä ennen starttia. Askel tuntui kuitenkin nousevan yllättävänkin lennokkaasti aamun jumituksiin nähden.

Näkymiä kisakeskuksen noususta. (Kuva: Bullseye Photography)

Ensimmäinen kilometri oli todella heikkokuntoista uraa, joten huonosta lämmittelystä johtunut rauhallisempi alku oli lopulta vain hyvä asia. Juoksu oli kuin hiekkarannalla tarpomista upottavassa hiekassa. Alustan kovettuessa aloin kiihdyttää vauhtia lähemmäs hyväntuntuista kisavauhtia. Mittaria tai edes kelloa minulla ei tosiaan ollut mukana, joten vauhdista ei ollut niin minkäänlaista käryä. Neljän kilometrin kohdalla reitin ensimmäinen kunnon nousu löi koneet vihdoin kunnolla käyntiin ja seuraavana tullut kisakeskuksen tiukempi nousu oli puhdasta nautintoa, kun pari selkääkin tuli ohitettua. Mäen päältä juostiinkin pitkän pätkää harjun harjalla hyväkuntoista, vain paikoin juurakkoista leveää polkua. Edessä vilkkui välillä vielä selkä, mutta tämän pitkän "tasaisemman" osuuden jouduin kuitenkin tekemään töitä yksin ja motivoimaan jalkoja pitämään kovaa matkavauhtia yllä, tietämättä sen tarkemmin millaista töppyrää olisi vielä tulossa.

Matala on maratoonarin askel (Bullseye Photography)

Yhdeksän kilsan kohdalla hämmästelin kylttiä, jossa luvattiin Niinharjun nousuun olevan vielä 800 metriä, vai oliko se sittenkin 800m pitkä? Sen verran tasaista oli tämänkin pätkän aikana, että pohdin asiaa vielä harjun päällä olevalla huoltopisteelläkin pyörähdettyäni. Ohessa mietin myös, miksi minulle olisi tärkeää tietää olevani seitsemän minuuttia kärjestä. Seitsemän minuuttia on melkoinen ikuisuus kympin matkalla, eihän tuommonen tieto muuta tee kuin masenna. Ei se mäki lopulta sen kummempi ollut kuin edeltävällä viikolla juostutkaan! Huoltopisteen jälkeen reitillä oli taas pidempiä suoria ja edellä juoksevan paita alkoi taas vilkkua aika ajoin näköpiirissä, vaikkei se tuntunutkaan lähentyvän sitten millään. Tassut alkoivat olla pehmoisena jo jatkuvasta kiihdyttämisestä tasaisilla osuuksilla, mutta ylämäkiin tiesin kropassa vielä olevan paukkuja. niitä mäkiä ei vain tuntunut kuuluvan. Vain rytmiä rikkovia pienempiä töppyröitä, alamäkiä ja tiukkoja käännöksiä. Kolmannen huoltopisteen lähestyessä tuntui edellä juoskevan selkä vihdoin lähestyvän ja reitin noustessa loivasti sain puristettua kropasta taas vähän enemmän tehoa irti. Kisakeskuksen maastoja lähestyessämme mäkiäkin tuli vihdoin vastaan ja kyllä sen huomasi, kuka oli mäkitreenejä koko edellisen viikon tehnyt. Vaikken ohituksia mitenkään liiemmälti tehnytkään, alkoi edellä näkyä paljon enemmän elämää, ja mistä muustakaan sitä lisävirtaa saisi kuin ylämäistä ja muiden juoksijoiden selistä?

Muutaman mäen noustuani rupesinkin sitten ihmettelemään, että montakohan näitä on vielä jäljellä. Olisi pitänyt se reittiprofiilia tutkia vähän tarkemmin. Jokaiseen mäkeen panostin vähän enemmän kuin edelliseen, mutta epätietoisuus loppureitistä haittasi lopullisen iskupaikan löytämistä. Lopulta maltti loppui kesken ja (tietenkin siinä) toiseksi viimeisessä ylämäessä tein oman iskuni, mutta eiköhän sieltä seuraava mäki tullut melkein heti vastaan. Pahaksi onnekseni kisakeskukseen saavuttiin vielä jyrkkää alamäkeä, joka oli myös kovin pehmeässä kunnossa. Avasin viimeisen loppukirivaihteeni vielä epähuomiossa ajauduttuani jo ulkokaarteeseen, mikä tiukassa neulansilmässä johti välittömään tappioon kirikamppailussa, kun sisäkaarteen kaveri tajusi iskeä samantien vastaan. Irvistäen loppuun ja sitten ihmettelemään omaa juoksua. Kuuloaistin palauduttua (tai siis homonihuurujen haihduttua sen verran, että ympäristöäänkin pystyi huomioimaan) kenttäkuulutus kertoi juuri maalintulleen juoksijan ajan olleen 1:25 jotain. Oma puolimaratonin ennätyksenihän on "sileälläkin" 1:22, joten melkoisen kova harjoitus tuli tosiaan tehtyä. Loppuaika oli 1:24:57 ja sijoitus 14. miesten yleisessä!

Se paljon parjaamani reittiprofiili

Eihän mulla mitään huoltajaa muuten olisi, mutta kun samoissa maastoissa kiertää 18-väyläinen frisbeegolfrata, niin hänet oli helppo ylipuhua. Kahviosta cola-tölkki ja lakupussi matkaan ja kiekkojen kera palauttelemaan! Heitto ei kyllä kulkenut, mutta aivan koskemattomia herkkutatteja löytyi etsimättäkin enemmän kuin vuodessa pystyisi käyttämään. Laukussa oli onneksi sen verran tilaa, että parin viikon edestä tuli sieniä poimittua matkaan.

Palautumiseväät.

Ruusui, risui...

Juoksumaastona Jämin maastot ovat aivan loistavat! Polkujuoksijalle on liian helppoa ja leveätä baanaa, asfalttia tai edes soraa ei tietenkään ole, mutta omasta mielestäni tämä on sitä parasta mahdollista maastoa! Vielä kun mäissä löytyy, niin kuola valuu leukaa pitkin näin päivää myöhemminkin reittiä muistellessani. Muutama jyrkempi mäki tosin oli valitettavasti poljettu ihan hiekkasärkäksi, jolla juokseminen ei juuri mieltä lämmittänyt, mutta nämä olivat onneksi vähemmistönä. Huoltopistettä löytyi melkein vaivaksi asti, joten huolto oli siltä osin varmasti kunnossa. Se risu tulee sitten kisan jälkeisestä miesten peseytymismahdollisuudesta. Mahdollisuus oli järjestetty kompleksin syrjäisimpään nurkkaan ja rajattu kolmella pressulla (kyllä, lentokentälle avautui avarat näkymät) ja vettä sai kauhoa päälleen ämpäristä. Ihan ihmeellistä touhua, kun ei olla kuitenkaan esim. järven rannalla syrjäisellä paikalla. Ei juoksevan veden puute mikään ongelma ole, jos asiasta kerrotaan etukäteen, mutta tällaisessa urheilukeskuksessa jotenkin odottaisi, että luvattu peseytymismahdollisuus on vähän korkealaatuisempi. Paikallisetkin osasivat kertoa, että keskukselta löytyy suihkuja useammastakin paikasta kuin naisille (ihan ymmärrettävästi) varatusta Jämi Areenan tiloista.

Suosittelen kisaa lämpimästi kaikille! Niin asfalttisotureille kuin polkusankareillekin, kenellekään ei oo pahasta pieni vaihtelu. Ja jos ei lukeudu kumpaankaan ääriryhmään, niin tämä on todennäköisesti juuri sitä omaa suosikkimaastoa! Raastoa ja ylämäkijuoksua, mitä enempää sitä voi mies toivoa?

Näin mehukas mäki jäi vielä juoksemattakin! Ja tässä vaiheessa noustu jo 20-30 metriä.