Lapualla 20.9. juostu Körttimaraton oli järjestelyiltään sanalla sanoen suppea. Kisasta puuttui niin RFID-ajanotto, komea maisemareitti, jänispalvelu, nuoret tytöt ojentelemassa juomamukeja, varta vasten printatut numerolaput (mieluusti omalla nimellä varustetut), komeat palkintopokaalit kuin huippujuoksijatkin. Nämä kaikki asiat on kisoja kiertäessä ja muiden kisaraportteja lukiessa tottunut yhdistämään hyvin järjestettyyn massamaratoniin. Mutta kun kyseessä ei edes ole massamaraton, niin tekeekö se kisasta huonon? Ainakin omalta kohdaltani Körttimaraton oli varsinainen jymymenestys, joten olosuhteet ainakin tarjosivat mahdollisuuden ylittää itseni. Eikö se ollutkin koko idea kilpailemisessa?

Jämiltä Lapualle

Jämin maastojuoksu (koitan välttää sanomasta maastopuolikkaaksi, kun eivät itsekään sellaiseksi itseään mainosta) meni ehkä sittenkin vähän vauhdikkaammin kuin vain kovana harjoituksena. Jalat eivät maastopohjan armollisuuden ansiosta juurikaan reissusta onneksi kipeytyneet, mutta ei niihin kyllä voimaakaan jäänyt. Maanantaina tietysti (salibandy)reeneihin, tiistaina sählyn jälkeen vielä kavereiden kanssa reipas kymppi ja torstaina 15-kilometrinen pk olivat taikajuomani palautumiseen. Päivä päivältä vahvistui käsitys siitä, ettei viikko kuitenkaan millään riittäisi. Epävarmaa olotilaa ei lievittänyt sekään, että Jämille valmistautuessakin olivat (tasaiset) juoksulenkit olleet vähissä, joten kun lepopäivien pitäminen ei minulle muutenkaan ole helppoa, niin nyt ne olivat varsinaista tulisilla hiilillä tanssahtelua. Epävarmuutta helpotti kuitenkin vasemman jalan it-jänteen totaalijumittaminen perjantaina... koska epäonnistuminen alkoi olla se varmempi vaihtoehto.

Kisan järjestelyt ja ylipäänsä järjestyminen alkoivat myös epäilyttää, sillä MyNextRunin kautta ilmoittautuneita oli huikeat viisi (kolmella eri matkalla) ja reittipäivitystä tai starttipaikkaa ei ikinä tuonne edes päivitetty. Järjestävän seuran, Smilereiden, kautta onneksi löytyi edes kisakeskuksen sijainti ja starttiaika.

Ainakaan kisa-aamuna ei liiemmin jännittänyt, vaikka lopputulosta voisi kerrankin kunnolla jännittää, kun lähes mikä tahansa olisi mahdollista. Maaliinpääsykään (juosten) ei vielä ollut kirkossa kuulutettu, joten syytä tärinään olisikin. Jostain syystä se onnistumisen mahdollisuus, kun valmistautuminen on onnistunut nappiin, jännittää kuitenkin paaaaaljon enemmän.

Kisaan, kisassa, kisasta

Alkoihan se jännittäminen ja tärinä lopulta, sillä havahduin takaisin tähän maailmaan hulppeat 50 minuuttia ennen starttia. Kisapaikallekin sitä matkaa on lähes 20 kilometriä ja ilmoittautuminenkin vielä suorittamatta. Isäni (Lapua on siis kotikaupunkini) heitti minut kisapaikalle ja lpalasi kotiin hakemaan kannatusjoukkoja. Varsin tehokkaan etsintäoperaation jälkeen löysin ilmoittautumiskaavakkeet ensimmäiseltä vastaan tulleelta pöydältä (jonka ääreen en tietysti ensimmäisellä kerralla pysähtynyt). Kisakengäksi valitsin tällä kertaa Adidaksen Adios Boostit, jotka ovat todellakin vakuuttaneet testilenkeillä asfaltilla, mutta pisin lenkki ennen kisaa ne jalassa oli vain 15-kilometrinen. Varustevaihdon jälkeen lämmittelyyn jäikin sitten aikaa varsin mehevät 15 minuuttia. Tiellä hölkkäillessäni jalat tuntuivat edelleen väsyneiltä ja tukkoisilta. Venyttely ei tilannetta parantanut, joten maatani jälleen vähän enemmän myyneenä raahustin lähtöalueelle kuuntelemaan kisarukousta. "Minuutti lähtöön!" ilmoitti järjestäjä seurakunnan edustajan puheenvuoron päätyttyä. Jaaha, ei sitten tehdäkään enempää lämmittelyä. Hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa ryhmittäydyin kuitenkin  heti lähtöviivan taakse ja tempaisin viivalta kärkeen.

Minkäännäköistä ajanottovälinettä en mukanani kantanut, koska RC3 ei edelleenkään ollut suostunut itseään lataamaan ja viiden kilometrin asfalttisuorasta matkatietojen saaminen talteen erillisellä gps-mollukalla (eli siis vanhalla FRWD W^600-mittarillani) ei juuri kiinnostanut, joten vauhti tuli täysin selkärangasta. Kanssakilpailijoihinkaan ei voinut omaa vauhtia oikein suhteuttaa, kun ensimmäisellä kääntöpaikalla olin jo saavuttanut useamman sadan metrin kaulan. Reitistä sen verran, että reitin ainut lähes huomioitava ylämäki osui heti kierroksen alkuun, josta jatkettiin perinteisissä pohojalaasissa peltomaisemissa Kyrönjoen ylittävälle sillalle. Lisää peltoja, huoltopaikka (molemmin puolin tietä) ja kääntöpaikka reilun kolmen kilometrin kohdalla. Toista puolen tietä takaisin kisakeskukseen (jossa molempiin suuntiin huoltopiste), josta tie jatkui routavaurioisena metsän keskellä reilun kilometrin toiselle kääntöpaikalle. Eli viiden kilsan asfalttipätkä. Käänny. Käänny. Toista. Lovely.

Neljännellä kilometrillä alkoivat jalat jo antaa ensimmäisiä vastalauseitaan. Tarkemmin oikea reisi meni ihan tukkoon jostain tuntemattomasta syystä, mutta aukesi myös yhtä yllättäen. Kahdeksasta noin kahteentoista kilometriin asti sitten iski odotetumpi vaiva, kun vasen it tuntui jähmettyvän täysin liikkumattomaksi lihamöhkäleeksi. Onnekseni juoksutekniikkani ei, itseäni asiantuntevampien tahojen mukaan ainakaan, aktivoi it-jänteitä lainkaan, toten juoksu jatkui – toki hieman epämukavampana – mutta kuitenkin samalla vauhdilla. Kai, ei mulla oo mitään muuta tietoa kuin omat tuntemukset.

Neljännelle suoralle (14km) käännyttäessä it-vaivat olivat taaksejäänyttä elämää, mutta riisutut kisakenkäni olivat tässä vaiheessa hyväilleet akillesjänteeni siihen tilaan, että heille alkoi riittää. Ero seuraaviin oli kuitenkin jo kilometrin luokkaa, joten ylimääräisestä stressistä kisasijoituksen osalta, tai taktikoinnista sen suhteen, ei tarvinnut kärsiä. Keskityin siis jalkavaivoistani kärsimiseen ja pidin koiville puhuttelua: "ette pettäny Tukholmassakaan, vaikka olitte paljon heikommassa hapessa sinne lähdettäessä, joten ette [voimasana] petä kyllä nytkään!" Kanssakilpailijoita alkoi tulla vastaan pitkin reittiä, eikä enää vain kääntöpaikoilla, ja vaikka keskityinkin omaan kärsimykseeni, huomasin kohtaavani lähinnä hymyileviä kasvoja ja monet tsemppauksetkin vaihdettiin. En muista olenko tässä mediassa asiaa todennut, mutta minulle on etenkin kisassa tärkeää nähdä muita juoksijoita. Edellä menevät selät (tai tässä tapauksessa myös kasvot) innostavat aina, vaikka vauhti olisi mikä. Siksi lyhyempienkin kierrosten kisat sopivat minulle mainiosti.

Kannatusjoukot saapuivat parahiksi paikalle toisen kierroksen päättyessä. Sain heitettyä ylimääräisiksi käyneet irtohihat pois matkasta ja kyselin äärimmäisen viralliset väliaikatiedot: "Mitä kello on?" "Kohta puoli." "KOHTA puoli???+ Mä oon jo puolesvälis." Lisää urheilujuomaa naamariin ja uusin ajatuksin toisella puolikkaalle. Kolmen tunnin alitus ei pitänyt olla edes kaukainen mahdollisuus, mutta jalkavaivojen jälkeen jalat olivat vielä verrattain hyvävoimaiset, joten rajusti positiivinen splitti (toisen ja ensimmäisen puolikkaan aikojen erotus), kuten Tukholmassa, ei pelottanut. Väki reitin varrella alkoi vähetä, mutta kannustus kuitenkin lisääntyä. Varsinkin oma ryhmäni, joka siis koostui vanhemmistani, sisaruksistani ja heidän puolikkaistaan, piti hyvää meteliä kisakeskuksella. Ajatus alkoi karkailla jo maaliintuloon ja mahdollisiin loppuaikoihin, joten jouduin tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa malttamaan vauhtini kanssa. Vauhti kuitenkin pääsi hieman kiihtymään (jälkikäteen tarkasteltuna) ja jouduin taistelemaan hengityksen ja orastavan kylkipistoksen kanssa. Välillä tuntui, että haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla ja palleakin liikkui aivan eri tahtiin kuin hengitys antoi olettaa, mutta matka vain jatkui. Kuudennen suoran (24-29km) aikana olisi "normaalilla" reitillä tullut noutaja, mutta nyt kun kannatusjoukot mekkaloivat jo ennen kolmenkympin selkärangan taittajaa ja uudestaan seitsemännen suoran alussa, ja kun enää ei tarvinnut puristaa kuin "yksi kierros", joka em. mäen, sillan ja kääntöpaikkojen takia oli helppo jakaa pieniin, saavutettavissa oleviin osiin.

Kierros- tai väliaikaa en uskaltanut tässä vaiheessa enää kysyä, koska tietohan vain lisäisi tuskaa. Tuskaa, jonka tässä vaiheessa päästin jo näkymään kasvoiltani. Pokerin pitäminen tähänkin asti oli enemmän tai vähemmän turhaa, mutta nyt päätin antaa palaa kunnon irvistyksen kera. Jalkavaivat onneksi eivät alun jälkeen palanneet, mitä nyt nivuset ja lonkankoukistajat alkoivat olla jo melkoisen väsyksissä, mikä nyt oli vain luonnollista. Viimeisellä kokonaisella suoralla pääsin vaihtamaan sanojakin kanssakilpailijoiden kanssa, jotka vaikuttivat olevan vielä hyvissä voimissa. Itseäni kuunnellessanikin vaikutin paljon pirteämmältä kuin sisällä tuntuikaan. Pian ohituksen jälkeen hymy kuitenkin vaihtui taas irvistykseen, kun pääsin taas taiteilemaan vauhdin ylläpidon ja kylkipistoksen kanssa. Sisälläni hymyilin kuin Hangon keksi jo tässä vaiheessa, mutta ulospäin se ei näkynyt. Pitkä kiri kävi kyllä mielessä, mutta hengitys oli jo niin pinnassa, että totaalistopin pelossa jatkoin vain samalla matkavauhdilla. Kisakeskuksen läpijuokseminen riehakkaan kannustuksen (siltä se ainakin kuulosti korvanappien läpi) saattelemana vain kolme kilometriä ennen maalia osoittautui kisan kovimmaksi palaksi. Takaisin metsään kaartaessa ajatukset olivat pelkästään maalissa ja kannustuksen tuoma pöllähdys endorfiineja ja adrenaliinia hävisivät nopeasti väsyneestä mielestä. Vaikka en kantannut läheskään yhtä pahasti kuin Tukholmassa, olivat nuo viimeiset kilometrit käsittämättömän pitkät. Toisaalta nautinnolliset, mutta kun kellon halusi kuitenkin pysäyttää mahdollisimman nopeasti, niin aivan käsittämättömän pitkät. Jos haluatte joskus nauttia maaliintulosta, älkää tavoitelko tai välittäkö ajasta mitään.

Tällä kertaa kannatti kuitenkin välittää. Kymmenen kilometrin lätkän lähestyessä edellä näkyi tuttu siluetti, kun siskoni avomies käveli reitillä koiramme kanssa valmiina kirittämään minut maaliin. Paukkuja ei kyllä jaloissa tuntunut enää olevan, mutta kun kirittäjät lähtivät edelle juuri sopivan rauhallisesti, mutta vähän minua kovempaa, nousi oma vauhtinikin kuin vahingossa. Viimeisen mutkan takaa aukesi lopulta maalisuora ja isoveljeni liittyi kirittäjiini. Temmoin kaiken, mitä kropasta lähti, hapot iskivät niin pahasti, että koko keskivartalo meinasi krampata ja oksennus nousta kurkkuun. Maali kuitenkin armahti. Kovan kirityksen takia en maalisuorasta kerinnyt juuri nauttimaan, mutta ehkä juuri tuon reilun puolen kilometrin aikana voitin ne tarvittavat sekunnit, mitkä tekivät maaliin saapumisesta vieläkin nautinnollisemman. Siinä soratiellä henkeä haukkoessani joku takaa kysyi, teinkö ennätykseni. En pystynyt vastamaan heti, mutta piipersin vastakysymykseksi alittuiko edes kolme tuntia – eihän minulla ollut mitään käsitystä ajastani. Alittuihan se. Toistamiseen "urallani" ja ennätyskin syntyi valtavalla 17 sekunnin marginaalilla. Ilmeisesti se viikko riitti palautumiseen...

Kotiinviemistä tuli taas...

Mitä sitten, jos kilpailusta puuttuvat nuo alussa mainitsemani seikat? Paljon tärkeämpää ovat toimiva huolto, turvallinen reitti (tästä iso kiitos kaikille läpiajaneille autoilijoille kilpailijoiden huomioimisesta!) ja mahtava henki juoksijoiden ja katsojien keskuudessa! Kaikki nämä löytyivät Lapualta ja mielelläni kirjaan ennätykseni syntyneen juuri tässä kisassa. Yksi matka itseeni on taas takana ja voitettu.

Käykäähän juoksemassa myös pieniä kyläkisoja, niissä on aina lämpöä ja tunnelmaa!