Näin reilun kolme kuukautta kisan jälkeen ei tietenkään ole tapahtumat täysin muistissa, mutta jotta voin antaa itselleni luvan kirjoittaa muusta, niin hoidetaan tää nyt alta pois...

Lapuan Körttimaratonin jälkeen oli luvassa ruhtinaalliset kaksi viikkoa lepoa (treeniä) ja kisojen läheiisyyden vuoksi olisi ensimmäinen lenkki pitänyt käydä jo seuraavana päivänä. Mutta matkustaminen takaisin Lapualle ja stressi lähestyvästä muutosta (lähinnä sen asunnon löytymisestä ennen kuun loppua) imivät tehokkaasti mehut. Reeneistä (siis salibandy-) pidin taukoa huikean vuorokauden ja tiistaina piti tietysti mennä juosten, kun ei sitä matkaa ollut kuin joku vitonen suuntaansa ja vuoro 1,5 tuntia...Keskiviikkona piti käydä viemässä keskustaan paperit takuuvuokran takaisinmaksuun ja juostenhan ne on kätevämpi tiputtaa kuin bussilla. Sählyvuorollekin oli tullut jo ilmottauduttua, joten kiire tuli ja semmonen rento 15km tuntiin... Oli sählyssä aika hiljaista.

Perjantaina tuli helpottava tieto kämpästä ja alkoi jäätävä pakkaaminen ja muuttaminen (ei kannata tehdä samaan aikaan). Yllättävän heikosti mahtui yksiö kaksioon, mutta jotenkuten kuitenkin. Viikonlopun liikunnat jäikin sitten siihen. Alkuviikosta pari höntsälenkkiä ja tuntuma jaloissa olikin yllättävän hyvä! Toisaalta mielikin oli keveämpi kuin vuosiin.

Matiaksen kanssa sovittiin, että hän poimii mut Pieksämäeltä ja ajellaan sieltä sitten kisapaikoille. Tässä välissä nyt vain oli ongelma nimeltä Pieksämäki. Tarkemmin sanottuna VR. Eipä sillä, oma moka, kun valitsin vain viisi minuuttia etukäteen asemalla olevan bussin. Yleensä etuajassa kulkevat Tampereen siniset olivatkin tänään sitten ihan aikataulussa pysäkillä, mutta matkanteko oli järkyttävän hidasta. Peliliikkeenä jäin jo edeltävälle pysäkillä pois ja otin alkulämmöt kassieni kanssa. Asematunnelin portaat vielä loikalla ylös ja siinähän se juna vielä on! Mutta laiturilla ei ole ketään... Spurttasin vielä lähimmän vaunun ovelle, mutta se pentele ei auennutkaan! Seuraavalla ovella sama juttu... ja kolmannella! Ikkunasta näkyi jonkun liikkuvan vaunujen välissä, mutta oven hakkaaminen ei tuottanut tulosta. Neljännelle ovelle siirtyessäni juna sitten vihdoin nytkähti liikkeelle. Että semmonen kisa.

Meinasin ensimmäisenä heittää vieressä kiihdyttelevää junaa puhelimellani, mutta tyydyin vain ilmoittamaan Matiakselle, ettei tarvitse Pieksämäen kautta koukata, että nyt jäätiin rannalle. Jossain vaiheessa sitten tulin vilkaisseeksi kisan facebook-sivuja, josko siellä olisi kyyditysilmoituksia... ja kas! Joku tamperelainen olikin ajoseuraa vailla. Yhtä puhelua myöhemmin olinkin sitten matkalla kohti Kolia! Suurkiitos vielä kyydistä!

Vihdoin kisapaikalla

Saavuimme Kolille useamman tunnin ajon ja muutaman varikkopysähdyksen jälkeen illan jo pimettyä. Suuntasimme hakemaan kisamateriaalia ennenkä tiemme erkanivat minun suunnatessani kisabuffettiin. Mätettyäni itseni täyteen pastalla ja valkosuklaavaahdolla (:O~~~~) pääsin viimein tapaamaan asuinkumppaneitani vuokraamallemme mökille. Muutamat olin tavannut jo aiemminkin, mutta muiden kanssa yhteistä oli vain (vaikka se ei olekaan mikään "vain") kuuluminen Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 -ryhmään. Uni ei ollut maistunut automatkan aikana, joten sain jopa nukutuksikin yöllä, vaikka heräsinkin jo ennen ultramatkalaisia, jotka lähtivät kaksi tuntia ennen meitä tavantallaajia. Ultraajien lähdettyä ja muiden lyhyemmän matkan taivaltajien heräillessä alkoi oma kisahermokin kiristyä. Loppukesän kisarupeama oli kuitenkin ollut rankka ja polkujuoksu jäänyt sinä aikana pahasti paitsioon.

Jokke tarjosi meille kyydin mökiltä lähtöön, mutta olin edeltävänä iltana antanut hänelle ilmeisesti mökkiämme vuokraavan tahon osoitteen mökin osoitteen sijaan! Joten jännitystä sain myös tähän aamuun. Aamu valkeni nopeasti kuulaana ja komeana ja mietin kuinka mahtavaa ultraajien onkaan painaa tuossa säässä pitkin kansallispuiston metsiä. Yön aikana pakastunut ilmakin oli jo positiivisen puolella, mutta varustevälppäys kävi silti kuumana vielä lähdössäkin. Tapojeni vastaisesti puin paniikissani päälleni liikaa, vaikka kelissä ei mitään ihmeellistä ollut. Lähtöalueella bongasin muutaman tutun kasvon Trail tourin kisavideoilta sekä vaihdoin jonkun sanan Anssin kanssa.

Vaarallinen maraton

Lähdön otin korostetun rauhallisesti, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kiinni siihen omaan vauhtiini. Alkuun minulle luvatut leveät polut ja tieosuudet eivät kuitenkaan ihan sitä olleet, mitä odotin ja porukan keskellä en saanut juoksua juurikaan rauhoitettua. Pienetkin ylämäet piti käyttää juoksijoiden ohittamiseen, jotka tulivat jyrkemmissä laskuissa aina ohi, enkä saanut niissäkään juoksustani kiinni. Kun viimein pääsimme tielle, niin koin olevani liian kaukana ja että nyt tämä pätkä pitää hyödyntää maksimaalisesti. Alku siis liian hiljaa ja sitten roima vauhdinkorotus perään. Loistava kisataktiikka!

Tiellä ohittelinkin selkiä hyvällä tahdilla ja varsinaiselle kisareitille pääsin lähtemään itsekseni. Vain muutama selkä häämötti edessä. Reitti nousi Jauholanvaaralle ja seurasi Herajärven rantoja, jotka Aurinko valaisi komeaan syksyiseen hehkuun! Siis sen verran kuin nyt järvelle edes näki, sillä järvi oli peittynyt paksuun sumuvaippaan. Kaipuu vuorille juoksemaan roihahti samassa sisälläni, josko siellä olisi edes puoliksi näin kaunista! Mielessäni kävi jo ajatus seisahtua ihailemaan maisemaa, mutta seuraavalla vastaantulijalla olikin kamera kädessään, niin pitihän sitä muodon vuoksi jatkaa loikkimista.

Kuva: Antti Nousiainen

Seuraava kiintopiste reitillä oli Kiviniemen lossi hieman ennen puoltaväliä. Polar kun oli sanonut sopimuksensa jo irti, niin tallensin reitin reppuun tunkemallani FRWD:n kalikalla, joten kuljetusta matkasta eivät kertoneet kuin reitin varteen merkatut kilometritolpat. Matka Kiviniemeen tuntui kohtuuttoman pitkältä, viakka matkaa ei ollut kuin reilu viisi kilometriä Jauholanvaaran päällä näkemältäni kympin lätkältä. Metsä oli pääosin hiljainen, yksittäisiä vaeltajia ja jokunen retkisarjalainenkin tuli kohdattua, mutta muuten lähinnä säästelin voimiani Ryläykselle.

Ennen lossia korpimaisema muuttui jo maalaisemmaksi ja yksi selkäkin alkoi vilkkua edessä pidemmillä suorilla. Vauhti kiihtyi pakollisen tauon innoittamana ja maaston helpottuessa ja pääsin viimeisenä soutuveneeseemme muiden juoksijoiden odotettua selkeästi jo jonkin aikaa. En siitä rytäkässä sitten kerinnyt edes vettä hörpätä, kun venematka oli niin jännittävä kontrasti polkujuoksukilpailulle. Veneestä pääsimme kaikki ehjin nahoin ylös ja suuntasimme letkassa läheisen tilan huoltopisteelle. Meitä kun oli usemapi kuin kaksi henkeä samassa porukassa, niin menin tietysti kärkeen...

Huollossa nappasin ensimmäisen geelin kitusiini ja täytin juomapulloni, josta olin tainnut kahdesti hörpätä. Olihan seuraavaan huoltoon vielä matkaa ja sen jälkeen oliskin kiire, koska alla olisi lähinnä maantietä. Ja se Ryläys! Sillä oli minua niin peloteltu! Matka kohti taas seuraavaa kiintopistettä Ryläyksellä alkoi mukavasti soratiellä ylämäkeen ja oma juoksua alkoi vihdoin tuntua hyvältä. Sijoituskin alkoi parantua kummasti. Ennen Ryläystä kivuttiin vielä Kolinvaaran yli ja sieltä alas tullessani ohitseni pyyhälsi jokin ihmisen ja jäniksen risteytys järkyttävällä nopeudella teknisessä maastossa. Naureskelimmekin seuraavien retkisarjalaisten kanssa, että eihän tuosta voinut edes ottaa mallia, kun se hävisi niin nopeasti. Omat (vakavat) puutteeni alamäkitekniikassa kävivät hyvin ilmeisiksi.

Pätkä Kiviniemestä Ryläykselle oli etukäteen reitin haastavin, mutta jatkuva nouseminen ylämäkeen, minulle ventovieras metsämaisema sekä rento ilmapiiri yhteistä kärsimystä kohtaan juoksijoiden keskuudessa tekivät tästä pätkästä sen mielekkäimmän. Juoksukin kulki, niin mikäs siinä oli tarpoessa! Yhtäkkiä näinkin Ryläyksen näkötornin jo edessäni, tässäkö tämä ny– samassa jokin paino heilahti lantiolleni ja koppasin vasemmalla kädelläni kiinni repustani, jonka hihna oli irronnut! Onneksi kiinnitys oli sekä toisen hartian yli että lantion ympäri, eivätkä varusteetkaan valahtaneet maahan. Hymähdin itsekseni, että minä sentään kestin Ryläyksen, vaikka reppu ei sitä tehnytkään. Ryläykseltä laskeutumisesta ei kauheasti ole muita muistikuvia kuin se, että yritän alamäkeen tikatessani samalla saada reppuni jotenkin kannettavaksi. Onneksi laukussa oli yksi ylimääräinen metallikehikko, mihin pystyin hihnan kiinnittämään.

Havainnekuvan repun entistymisestä.

Viimeisen huollon lähestyessä minusta tuli jälleen ohi yksi teknisesti taitavampi kaveri ja tunnistin paidasta hänet samaksi hepuksi, joka oli Ryläyksellä tuskaillut kulkua. Jotain kannustavaa huusin peräänsä tai toivoin huutaneeni, kisasta on jonkin aikaa... ja seuraavan tasaisen etenimme sitten jonossa. Retkisarjalaisia ja ultraajiakin alkoi näkyä kiihtyvällä tahdilla. Yhden mökkiasukeistammekin bongasin matkalta. Yksi nainen kyseli geelejä, kun omat olivat päässeet loppumaan ja kun minulla oli putelissa vielä ainakin kolmet tahnat, niin luovuin toisesta kertakäyttöisesti pakatustani. Kovasti kyseli, ettenkö varmasti tarvi, johon sitten selitin, että jos kolmeen kymppiin on mennyt kaksi ja mukana on kuusi (vai seitsemän?), niin ehkä mä elän. Kovasti oli kiitollinen ja halusi tarjota minulle uuden, mutta taitaapa tuo viimeinen geelikin olla edelleen kaapissa, joten kieltäydyin kohteliaasti. Kiitosta tarpeeksi, kun hoitaa itsensä terveenä maaliin.

Viimeisessä huollossa täyttelin taas turhaan vesipulloani ja letka pääsi vähän karkuun. Ryläykseltä oli selvitty, metsästä oli päästy pois... olo oli jo haasteensa voittaneella hyvä, mutta ne varsinaiset kisapätkät itselle olivat nyt vasta menossa. Saavutin edellämenijät ja leveällä maantiellä juttuakin riitti vähän enemmän kuin jonossa juostessa. Puoliakaan en toki muista, mutta jotain puhuttiin taustoista, et maastoa vai maantietä. Kuuluisat viimeiset sanat kuuluivat: "Meinasitko olla ennen kahta [5 tuntia] maalissa?" "Katotaan nyt, mitäs se kello on?" Vastaustakaan en enää muista, mut sisällähän tuossa myllersi, koska semmonen haave oli, et tuo voisi mennä neljään tuntiinkin ja kaveri kyselee, et jäänkö siitä vajaan tunnin. Vähemmän yllättäen vauhti siitä sitten lähti kiihtymään ja juoksijat harvenemaan. Nyt ne Holménin ohjelmassa juostut, syvästi inhoamani, loppunostolliset pitkät lenkit kantoivat hedelmää ja pieniä krampin tunteita oikeassa polvessa lukuunottamatta meno oli varsin raikasta. Jossain vaiheessa reitillä olin saanut vinkin, että loppunousua edeltävässä valeloppunousussa ei kannata säästellä, jos paukkuja vain löytyy, ja tein työtä käskettyä. Valeloppunoususta laskeutuminen takaisin rantaan tuotti kuitenkin vaikeuksia, johtuen joko teknisyydestä tai krampeista, ei voi muistaa...

Satamassa olikin bileet menossa ja ajanottolaite piippasi loppunousun alkamisen merkiksi. Satamasta maaliin noustaan lähes yhtämittaisesti kolmen kilometrin ajan (korkeuseroa en muista/jaksa tarkistaa) ja tällä pätkällä mitataan oma osuusaikansaki. Laitoin sen hetkisen voimabiisini (Tuonen Raja) soimaan repeatillä ja tungit napit korviini. Tuuttasin nousua ylös kaiken sen treenikaudella kokemani tuskan ja kisakaudella koettujen elämysten siivittämänä kuin järkensä menettänyt eläin. Tuska keuhkoissa ja polte jaloissa tuntui taivaalliselta, kun tiesi tuskan maalissa kohta loppuvan eikä tarvinnut enää juosta kotiin tai mäkeä alas vedon toistamiseksi. Paljon oli väkeä nousussa, niin juoksijoita kuin katsojiakin. Maisematkin olivat varmasti komeita, mutta muistan tuolta pätkältä vain sen ihanan raaston ja rakkauden juoksemista kohtaan! Lopulta nousu päättyi kisakeskuksena toimivan hotellin edustalle. Kaikkeni tuuttasin nousuun, mutta kuten aina mäen jälkeen, olo helpottui nopeasti eikä rasitus jäänyt tykyttäväksi tuskaksi jäseniin niinkuin niin usein sileän maratonin jälkeen.

Ultra haistelua

Ultraajien tunnelmia haistelin jo vuoden 2013 kisaa seuratessa ja raportteja lueskellessa, mutta nyt pääsin seuraamaan touhua jo vierestä. Edeltävän illan ja aamun tunnelma oli odottava, muttei ylitsepursuavan energinen – olihan edessä "se pitkä matka". Vierailtuani nopeasti kisakeskuksen saunassa siirryin loppunousun varrelle odottamaan tuttuja maaliin, niin maralta kuin ultramatkaltakin. Otettuamme Pullukan Polkujuoksijan vielä maaliin ultran viidennellä(!) sijalla, siirryimme takaisin majapaikalle tarkistaaksemme mökin ultraajien tilannetta. Valitettavasti mökillä vastassa oli jo Matias, jonka matka oli valitettavasti katkennut puoliväliin, muut olivat vielä matkalla ja useamman tunnin päässä maalista. Juoksijoiden siirtyessä viimeiselle maantiepätkälle lähdimme heitä satamaan vastaan. Yö oli jo laskeutunut ja otsalamppujen valaisemia varpaankärkiä vilkkui ohitsemme harvakseltaan. Tunnelma oli maaginen. Palo toiselle kierrokselle oli syttynyt...