Tapojeni vastaisesti jätän nyt viime vuoden kisarapsajonon purkamatta ja kirjoittelen tuoreeltaan uusimman kisan tapahtumat muistiin, sillä oppia ja nöyryyttä jaettiin tässä kisassa roppakaupalla! Katsotaan saanko jonon purettua sitten kesän mittaan...

Karhunkierros vs. Terwa

Loppuvuosi 2014 meni vahvasti perseilyn merkeissä Vaarojen jälkeen. Kylmiltään (siis ilman keventelyä) kävimme Matiaksen kanssa Nuuksiossa hajoamis-suunnistus-polkujuoksemassa Mammuttimarssin maratonin, seuraavana päivänä aloitin marrasputken (tai siis samana päivänä kuin kisa loppui), johon kirjasin 105 lenkkiä. 105 lenkkiin sisältyi muutaman tamperelaisen mäkipöyröön kanssa juostu mäkitapahtuma mt. Devil, jossa nousimme Kaupin Pirunvuorelle 50-60 kertaa. Joulukuussa hurahdimme kiertämään Pyynikillä varsin mäkirikasta reittiä useamman kerran viikossa ja käytiin selättämässä kolmea tuntia myös TreMK:n joulumaratonilla (jossa itse tyydyin keskeyttämään). Lopulta määränpäätön sinkoilu vaati korvauksen kropalta vaadituista tehoista. Astmaoireet palasivat tyhjästä ja salibandykentillä tuli otettua matsia lattian kanssa huonolla menestyksellä. Muiden Karhunkierrokselle suuntaavien juoksijoiden parissa alkoi itselläkin kisa kiinnostaa, kunhan sitä ei juostaisi edellisvuoden kaltaisessa munahangessa... Pahimpaan tulva-aikaan olisin kyllä kisaan halunnut startata. Päätöskyvyttömyys matkan suhteen ja yleiset järjestelyongelmat alkoivat sitten kääntää mieltäni Oulun Terwamaratonille kirittämään tuttuja Pohjanpoikia entistä komeampiin suorituksiin. Lopulta löin rahat tiskiin ja ostin lipun Terwaan.

293.jpg
Loppuunkärsinyt.

Partaani naureskellen seurasin mainittujen poikien valmistautumista kisaan ja jätin pieniä vihjeitäkin ontrailin reenirapsoihin, mutta eipä kala purrut. Valitettavasti pojista lähimmäs samoja tuloksia juossut joutui matkansa lyhentämään puoleen, toivottavasti uhraus kantaa sitten hedelmää veteraanien kisoissa! Kaksi viikkoa ennen kisaa paljastin lopulta aikeeni, hieman kaksijakoisin tuntein, sillä keli Karhunkierroksella alkoi olla minulle passeli. Vähän heitin haastettakin samalla toteamalla, että kunto on armoton ja 2.46 ei välttämättä olisi mikään tekemätön aika.

Oman aikani arvoin matkustus- ja majoitus vaihtoehtojakin, mutta päädyin pelkkään kisamatkaan yöjunilla. Yllätyksekseni sain tulomatkalla jopa unta VR:n makuuvaunussa. Toki isoin stressi kisassa oli päästä siihen junaan...

Raaste-Raasto-Raatti?

Oulussa olin luonnollsiesti törkeän aikaisin, mutta sopivasti aamiaisaikaan, jonka sain syödä siistissä puistossa ilman alkoholisoitunutta seuraa. Uskomatonta, mutta totta. Kisatoimistoon ryntäsin luonnollisesti heti sen auettua ja suuntasin rauhalliseen koloon lataamaan kisa-akkua sekä puhelimen akkua. Tuntia ennen starttia kisakamat niskaan ja kohti Pintakaasu-meetingiä. Matkalla tosin törmäsin jo Markoon (uusi blogi-osoite, en oo jaksanut tuonne sivupalkkiin sitä muuttaa) ja se miitti sitten jotenkin jäi... Osaan ryhmäläisistä onneksi törmäsin vielä päivän mittaan.

Miniryhmämme kasvoi lopulta neljään juoksijaan ja yhdessä pähkäilimme tulevan kisan keliä ja kaikkea muuta kisapäivään kuuluvaa. Eipä aavistanut kukaan, kuinka paha tuosta kelistä oikeasti tulisi! Alkulämmöt teimme kukin tyylillämme ja keräännyimme lähtöviivalla taas yhteen. Alkulämmittelyssä oli kylmä. Karsinassa oli kylmä, mutta juostessa tuli heti kuuma, vaikken mitään ylen ampuvaa lähtökiihdytystä ottanutkaan. Maken tavoitin kilometrin tolpalla, haukuin alkuvauhtinsa (omaan rakastettavaan tapaani) ja totesin, että liikaa tuli vaatetta.

Terwamaraton_reitti-1024x659.jpg
Terwan reittikartta lukemista helpottamaan. Kuvauspisteitä onneksi vähemmän, sitä mediasaastetta odotellessa.. (Lähde: mediaoulu)

Etenin omaa vauhtiani peläten akillesjänteideni (kyllä, ne on edelleen ihan rikki. ks. vuosi 2013) puolesta, sillä he eivät juoksusta pitäneet lainkaan. Ensimmäisellä huoltopaikalla mokasin välittömästi ja tyhjäsin kitusiini vahingossa urheilujuomaa (joka ei mahalleni sovi) veden sijasta, mutta kun en erhettä toistunut, niin vatsakin kesti loppuun asti. Neljän kilometrin paikkeilla reitti kääntyi jyrkästi oikealle ja tuulen voimakkuus alkoi käydä selväksi. Kiristin hieman vauhtiani päästäkseni pitkällä avoimella suoralla hieman peesin suojaan, missä jatkoin avonaisimman pätkän ja lähdin sitten omille teilleni.

Ei muuten tullut liikaa vaatetta. Heti kolmanne  juottopaikan (reilu 10km) jälkeen vettä alkoi tulla kuin aisaa ja tuuli yltyi jo todelliseksi haitaksi. Juottopaikalla perääni oli kiristäny muutama (oletettavasti) puolikkaan juoksija, joiden kanssa ihailimme Suomen kesää. Vuorostani toimin tällä kertaa veturina ja puskin useamman kilometrin pätkän vastatuuleen kaatosateen ja raekuurojen vuorotellessa nautintonamme. Kahta 90 asteen mutkaa myöhemmin sade lakkasi ja tuulikin vaihtui (yllättäen) myötäiseksi. Yksi juoksija irtosi peesistä ja suurta malttia osoittaen annoin hänen mennä. Melkein, kyllä se oma vauhtikin nousi ja muut peesaajat jäivät. Kierroksen loppu sujuin myötätuulisemmissa merkeissä ja katujen varsilla oli erittäin mukavasti ihmisiä kannustamassa juoksijoita! Ja kaikkia kannustettiin, eikä vain oman talon poikia ja likkoja. Omalla nimelläki sain kannustusta ja jonkinlaisen rakkauden tunnustuksenkin? Kaikkea sitä kisassa kuulee. Onneksi ei ollut nappeja korvissa.

11219372_10206654405265841_1878574304877
Ulospäin kaikki näyttää niin helpolta... (Kuva: Minna Perkiö)

Puolikkaan juoksijoiden selät alkoivat lähestyä, mutta yritin malttaa enää kiristämästä, sillä olo ei mikään hekumallinen ollut, vaikka vähän kisan alla arveluttanut kestävyyspuoli tuntui tuossa kohtaa jo riittävän toisenkin kierroksen. Puolimatkan lähestyessä mietin jo pitkään jätänkö leikin kuitenkin siihen, sillä muutamat vastatuulipätkät tulisivat olemaan taas myrkkyä. Aurinkokin paistoi ja kamat olivat kuivuneet, nini ei olisi ollut mikään pöllömpi tapa lopettaa kisa. Mutta ei! En ollut matkustanut kuutta tuntia junassa juostakseni maravauhtisen puolikkaan (varsinkin, kun kuukautta aiemmin olin juossut lähes 18 kilometrin mäkisen harjoituslenkin 10 sekuntia puolikkaan ennätystahtiani kovempaa) ja kurvasin toiselle kierrokselle. Ilokseni yksi selkä edeltäni teki myös samoin, ja olin häntä selkeästi jo saavuttanut. Ilo ei ollut pitkäaikainen, sillä painoin heittämällä ohi kilometrin jälkeen ja seuraava liikenteen ohjaaja kertoi seuraavan kulkevan kolme minuuttia edellä. Se niistä selistä. Ensimmäiset kilometrit kuljettiin taas muakvasti myötätuulessa, kunnes maratonin mitta tasattiin Nallinkarin rannalla. Tuuli puhalsi jo myrskylukemissa, mikä oli ihan hauskaa aluksi, kun tuuli oli myötäistä, mutta vähemmän yllättäen 180 asteen käännöksen jälkeen tuuli oli vastainen. Vauhti pysähtyi kuin seinään, reidet menivät välittömästi hapoille ja hiekkarannalta irronnut hiekka iski kipeästi iholle. Enpä ajatellut, että suomalaisella maratoonilla minulla menisi hiekkaa korvaan, mutta nyt on sekin koettu. Lyhyen suojaisemman osuuden jälkeen kännyttiin jälleen sama tiukka oikea kuin ensimmäiselläkin kierroksella ja koko loppukierros mentiinkin sitten vastatuuleen. Joka puuskissa puhalsi jopa 28 m/s... yritä siinä sitten juosta jo valmiiksi happamilla reisillä.

Epätoivo alkoi iskeä tosissaan samassa kohdassa, jossa olin edellisellä kierroksella irtautunut muista, sillä samassa kohtaa iskivät kisan pahimmat puuskat, ja eteenpäin ei vain päässyt. Levittelin siinä sitten yksikseni käsiäni toivottomana. Onneksi juomapaikka tuli pian vastaan ja tyhjäsin taas geelipullosta hieman kitusiini (juoksin high5:n geelipullo köytettynä bussilla vasempaan kämmeneeni. Pulloon olin tyhjännyt kaksi geelipakkausta) ja nappasin vesimukin kouraani. Turhaan ei ole tullut treenattua vauhdista juomista ja kourimista. Tai siis on, koska mukissa oli kolmasosa banaania. Ällömakean geelin metallinen (sis. kofeiinia) maku suussani jatkoin sitten matkaa epäilyksen ja toivottomuuden hiipiessä mieleen. Kaikki menee pieleen. Vilkuilin kaupungilla pyöriviä ihmisiä näkyisikö jollain vesipulloa, jonka voisivat nopeasti minulle halutessaan lahjoittaa, mutta en lähtenyt kyselemään, kun en sellaista esillä nähnyt. Ainoat ylämäet reitillä osuivat tälle välille ja vaikka ensimmäisellä kierroksella revittelin niissä innoissani kuin pikkulapsi, olivat ne tällä kertaa tuskan täyteisiä. Vastatuuli söi mielialaa, mutta kriittinen 28km oli ohitettu jo ennen tätä banaani-insidenssiä, joten enää ei käynyt luovuttaminen. Seuraava vesipiste pelasti ja koitin maltilla hörppiä vettä, etten sitä vetäisi keuhkoihin tai liikaa pyörimään vatsaan.

Ensimmäisellä kierroksella seuraava vastatuulipätkä oli mennyt lähinnä sääilmiöitä ihmetellessä, mutta nyt vastassa ei ollut kuin tuuli ja yhä enemmän siinä kangistuvat jalkani. Laskin askeleita kääntöpaikalle, jossa tuulensuunta vihdoin kääntyisi myötäiseksi... mutta sitä ei milloinkaan tullut! Kääntöpaikka kyllä tuli, mutta tuuli tuli edelleen vasten kasvoja ja vesisadekin alkoi taas hetkeksi uudelleen. Aloin kiitellä mielessäni omaa laiskuuttani, etten vieläkään (ks. kesä 2014) ollut saanut aikaiseksi huollattaa mittariani, eikä minulla ollut mitään tietoa, kuinka järkyttävän hidas toisesta kierrokseta oli muodostumassa. Puolikkaan juoksijoita alkoi ripotella vastaan ja vaikka seura piristi, niin vetoapu vastatuuleen olisi maistunut vielä paremmalta. "Enää kaksi juomapaikkaa", toistelin mielessäni, varoen ajattelemasta jäljellä olevaa matkaa. Valehtelin itselleni, että enää 40 minuuttia jäljellä, vaikka vauhti oli jotain ihan muuta kuin 4 min/km. Katsojien ja talkoolaisten keskuudesta tuli jatkuvasti kannustuksia, että neljäntenä olet, mikä pidemmän päälle nosti huolen sijoituksen pysymisestä, mutta en rohjennut katsoa taakseni, sillä jos nyt joku pyyhältäisi ohitseni, niin selkäranka todennäköisesti katkeaisi. En hennonnut edes kävellä hitaimpia pätkiä peläten välittömiä kramppeja takaisin juoksuun vaihdettaessa. Kuvauspisteitä, yhä hitaammin lähestyvät kilometrimerkinnät ja se loputon vastatuuli. Kroppa kiljui jo pään sisällä, että lopeta jo, mutta sain maaniteltua jalat jatkamaan juoksua skel askeleen jälkeen luvaten sillä tuskan loppuvan nopeammin. Viimeinen juomapaikkakaan ei enää saa eloa jäntereisiini, vaikka yritän puristaan viimeisiä energiageelejä alas. Sama laahustus jatkuu. Ja jatkuu. Viimeinen kilometrikään ei irrota kiriä, koska mitään ei ole jäljellä. Stadion ja kuulutuksen eivät nekään irrota kiriä ja kaiken hyvän lisäksi oikeaan kylkeen alkaa pistämään. Viimeinen ratakierros Raatin stadionilla irrottaa jo pientä rimpuilevaa kiriä, mutta sekin johtui vain huomaamattomasta myötätuulesta. Loppusuora on taas karmeaan vastatuuleen. Siihen pusken kramppien uhallakin mitä vain kropasta löytyy, mutta pääsen vain 60 metriä eteenpäin ennen kuin voimat ehtyvät. Tuskissani katselen lähestyvää maaliviivaa, miksi se on vieläkin noin kaukana?

Lopulta maali armahtaa ja kuulutuksesta saan selkoa sen verran ,että yleisessä sarjassa sijoitus on kolmas ja aika on 2.51-alkuinen. Onhan sekin ennätys, mutta kaikkea muuta kuin odotin ja kaikkea muuta kuin kropasta olisi irronnut edes kaksisessa kelissä. Todellista hellemaratoonia ei ole tielleni vielä mahtunut, ja toivottavasti ei mahdu, mutta näitä uskomattomia kesäkelejä on nyt muutama tarttunut, ja sanokaa mitä sanotte, mutta Tukholma 2012 oli ihan sairaan helppo tähän verrattuna! Siellä oli vain kylmä, pukeutumiskysymys. Terwalla oltiin kuin täit tervassa, kun eteenpäin ei vain pääse ja jalat on silti hapoilla. Vaikea arvioida kokonaisuutta ilman olosuhteiden vaikutusta mielipiteeseen, mutta kyllä tuolla homma toimi ja vaikka (lue: koska) tämä oli vaikein kisani/lenkkini ikinä, niin reissu oli sen arvoinen. Iso kiitos reitin varrella kannustaneille ja kotisohvilla jännittäneille.

20150527_151956.jpg
Tuliaisina pyttyy, paitaa ja kenkii (jotka tosin ostin erälltä raportissa mainitulta asevelihintaan.

Juoksu omistettu Laura Vuorimiehelle, nyt varmaan saa sanoa, että uusia juoksuja tulee? Kiitos.