Taisi olla kevät 2005, kun kävin Seinäjoen urheiluvälineliikkeessä vieraileella Asics-klinikalla. Tämä oli toki sitä aikaa, kun kaikki tarvitsivat paljon vaimennusta ja ylipronaatiotukea, ja sainkin saman tuomion ja mukaan tarttuivat Asicsin GT-2100-sarjalaiset (olikohan 2160?). Kenkä oli kuin valettu ja en edes harkinnut mitään muita tossuja ennen oman sisäisen raastonrakastajan uudelleen löytymistä vuoden 2011 lopulla. Tämän jälkeen kenkävalikoima on karttunut polkujuoksukengällä, nastakengillä ja kevyemmillä kisakengillä. Näille tossuille yhteistä on pronaatiotuen puuttuminen kokonaan (sekä niukempi vaimennus). Näiden kenkien käyttö oli lähinnä satunnaista ja olin iloinen, ettei tuen puuttuminen aiheuttanut mitään vaivoja.

Kuitenkin viime kesänä lähes 100% harjoittelusta tapahtui polkujuoksukengillä ja tänä talvena jälleen juoksin lähes 100%:sti nastakengillä. Ja molempien parin kuukaden jakson jälkeen nopea siirtyminen asfaltille ja ylipronaatiotuettuihin kenkiin aiheutti samanlaisia polvivaivoja: polvet (etenkin ja ensin oikea) tuntuvat löysiltä ja voimattomilta sekä nivelet tuntuvat jatkuvasti kääntyvän yli. Viime kesästä viisastuneena olen pitänyt lihaskuntoharjoittelua lenkkeilyn rinnalla ja ottanut ajoissa taukoa, jotta pidempi telakka siirtyisi edes ensimmäisen kisan jälkeiseksi. Tänään sitten neutraaleilla kisatossuilla kevään ensimmäistä kovaa lenkkiä tempoessani huomasin, etteivät polvet vaivanneet ollenkaan - edes kovassa vauhdissa alamäessä.

Väärän malliset kengät kuulemma aiheuttavat nimenomaan polvivaivoja, joten olenko nyt parantunut ylipronaatiostani? Vai ovatko jalkani vain tottuneet ja sopeutuneet neutraaleihin tossuihin liiankin hyvin ja killisiä muutoksia vain pitäisi välttää? Vai onko vaivoilla mitään yhteyttä ja vain onnistunut teippaus pelasti minut tänään; polvet on kyllä sököt?

Tapojeni vastaisesti jätän nyt viime vuoden kisarapsajonon purkamatta ja kirjoittelen tuoreeltaan uusimman kisan tapahtumat muistiin, sillä oppia ja nöyryyttä jaettiin tässä kisassa roppakaupalla! Katsotaan saanko jonon purettua sitten kesän mittaan...

Karhunkierros vs. Terwa

Loppuvuosi 2014 meni vahvasti perseilyn merkeissä Vaarojen jälkeen. Kylmiltään (siis ilman keventelyä) kävimme Matiaksen kanssa Nuuksiossa hajoamis-suunnistus-polkujuoksemassa Mammuttimarssin maratonin, seuraavana päivänä aloitin marrasputken (tai siis samana päivänä kuin kisa loppui), johon kirjasin 105 lenkkiä. 105 lenkkiin sisältyi muutaman tamperelaisen mäkipöyröön kanssa juostu mäkitapahtuma mt. Devil, jossa nousimme Kaupin Pirunvuorelle 50-60 kertaa. Joulukuussa hurahdimme kiertämään Pyynikillä varsin mäkirikasta reittiä useamman kerran viikossa ja käytiin selättämässä kolmea tuntia myös TreMK:n joulumaratonilla (jossa itse tyydyin keskeyttämään). Lopulta määränpäätön sinkoilu vaati korvauksen kropalta vaadituista tehoista. Astmaoireet palasivat tyhjästä ja salibandykentillä tuli otettua matsia lattian kanssa huonolla menestyksellä. Muiden Karhunkierrokselle suuntaavien juoksijoiden parissa alkoi itselläkin kisa kiinnostaa, kunhan sitä ei juostaisi edellisvuoden kaltaisessa munahangessa... Pahimpaan tulva-aikaan olisin kyllä kisaan halunnut startata. Päätöskyvyttömyys matkan suhteen ja yleiset järjestelyongelmat alkoivat sitten kääntää mieltäni Oulun Terwamaratonille kirittämään tuttuja Pohjanpoikia entistä komeampiin suorituksiin. Lopulta löin rahat tiskiin ja ostin lipun Terwaan.

Loppuunkärsinyt.

Partaani naureskellen seurasin mainittujen poikien valmistautumista kisaan ja jätin pieniä vihjeitäkin ontrailin reenirapsoihin, mutta eipä kala purrut. Valitettavasti pojista lähimmäs samoja tuloksia juossut joutui matkansa lyhentämään puoleen, toivottavasti uhraus kantaa sitten hedelmää veteraanien kisoissa! Kaksi viikkoa ennen kisaa paljastin lopulta aikeeni, hieman kaksijakoisin tuntein, sillä keli Karhunkierroksella alkoi olla minulle passeli. Vähän heitin haastettakin samalla toteamalla, että kunto on armoton ja 2.46 ei välttämättä olisi mikään tekemätön aika.

Oman aikani arvoin matkustus- ja majoitus vaihtoehtojakin, mutta päädyin pelkkään kisamatkaan yöjunilla. Yllätyksekseni sain tulomatkalla jopa unta VR:n makuuvaunussa. Toki isoin stressi kisassa oli päästä siihen junaan...

Raaste-Raasto-Raatti?

Oulussa olin luonnollsiesti törkeän aikaisin, mutta sopivasti aamiaisaikaan, jonka sain syödä siistissä puistossa ilman alkoholisoitunutta seuraa. Uskomatonta, mutta totta. Kisatoimistoon ryntäsin luonnollisesti heti sen auettua ja suuntasin rauhalliseen koloon lataamaan kisa-akkua sekä puhelimen akkua. Tuntia ennen starttia kisakamat niskaan ja kohti Pintakaasu-meetingiä. Matkalla tosin törmäsin jo Markoon (uusi blogi-osoite, en oo jaksanut tuonne sivupalkkiin sitä muuttaa) ja se miitti sitten jotenkin jäi... Osaan ryhmäläisistä onneksi törmäsin vielä päivän mittaan.

Miniryhmämme kasvoi lopulta neljään juoksijaan ja yhdessä pähkäilimme tulevan kisan keliä ja kaikkea muuta kisapäivään kuuluvaa. Eipä aavistanut kukaan, kuinka paha tuosta kelistä oikeasti tulisi! Alkulämmöt teimme kukin tyylillämme ja keräännyimme lähtöviivalla taas yhteen. Alkulämmittelyssä oli kylmä. Karsinassa oli kylmä, mutta juostessa tuli heti kuuma, vaikken mitään ylen ampuvaa lähtökiihdytystä ottanutkaan. Maken tavoitin kilometrin tolpalla, haukuin alkuvauhtinsa (omaan rakastettavaan tapaani) ja totesin, että liikaa tuli vaatetta.

Terwan reittikartta lukemista helpottamaan. Kuvauspisteitä onneksi vähemmän, sitä mediasaastetta odotellessa.. (Lähde: mediaoulu)

Etenin omaa vauhtiani peläten akillesjänteideni (kyllä, ne on edelleen ihan rikki. ks. vuosi 2013) puolesta, sillä he eivät juoksusta pitäneet lainkaan. Ensimmäisellä huoltopaikalla mokasin välittömästi ja tyhjäsin kitusiini vahingossa urheilujuomaa (joka ei mahalleni sovi) veden sijasta, mutta kun en erhettä toistunut, niin vatsakin kesti loppuun asti. Neljän kilometrin paikkeilla reitti kääntyi jyrkästi oikealle ja tuulen voimakkuus alkoi käydä selväksi. Kiristin hieman vauhtiani päästäkseni pitkällä avoimella suoralla hieman peesin suojaan, missä jatkoin avonaisimman pätkän ja lähdin sitten omille teilleni.

Ei muuten tullut liikaa vaatetta. Heti kolmanne  juottopaikan (reilu 10km) jälkeen vettä alkoi tulla kuin aisaa ja tuuli yltyi jo todelliseksi haitaksi. Juottopaikalla perääni oli kiristäny muutama (oletettavasti) puolikkaan juoksija, joiden kanssa ihailimme Suomen kesää. Vuorostani toimin tällä kertaa veturina ja puskin useamman kilometrin pätkän vastatuuleen kaatosateen ja raekuurojen vuorotellessa nautintonamme. Kahta 90 asteen mutkaa myöhemmin sade lakkasi ja tuulikin vaihtui (yllättäen) myötäiseksi. Yksi juoksija irtosi peesistä ja suurta malttia osoittaen annoin hänen mennä. Melkein, kyllä se oma vauhtikin nousi ja muut peesaajat jäivät. Kierroksen loppu sujuin myötätuulisemmissa merkeissä ja katujen varsilla oli erittäin mukavasti ihmisiä kannustamassa juoksijoita! Ja kaikkia kannustettiin, eikä vain oman talon poikia ja likkoja. Omalla nimelläki sain kannustusta ja jonkinlaisen rakkauden tunnustuksenkin? Kaikkea sitä kisassa kuulee. Onneksi ei ollut nappeja korvissa.

Ulospäin kaikki näyttää niin helpolta... (Kuva: Minna Perkiö)

Puolikkaan juoksijoiden selät alkoivat lähestyä, mutta yritin malttaa enää kiristämästä, sillä olo ei mikään hekumallinen ollut, vaikka vähän kisan alla arveluttanut kestävyyspuoli tuntui tuossa kohtaa jo riittävän toisenkin kierroksen. Puolimatkan lähestyessä mietin jo pitkään jätänkö leikin kuitenkin siihen, sillä muutamat vastatuulipätkät tulisivat olemaan taas myrkkyä. Aurinkokin paistoi ja kamat olivat kuivuneet, nini ei olisi ollut mikään pöllömpi tapa lopettaa kisa. Mutta ei! En ollut matkustanut kuutta tuntia junassa juostakseni maravauhtisen puolikkaan (varsinkin, kun kuukautta aiemmin olin juossut lähes 18 kilometrin mäkisen harjoituslenkin 10 sekuntia puolikkaan ennätystahtiani kovempaa) ja kurvasin toiselle kierrokselle. Ilokseni yksi selkä edeltäni teki myös samoin, ja olin häntä selkeästi jo saavuttanut. Ilo ei ollut pitkäaikainen, sillä painoin heittämällä ohi kilometrin jälkeen ja seuraava liikenteen ohjaaja kertoi seuraavan kulkevan kolme minuuttia edellä. Se niistä selistä. Ensimmäiset kilometrit kuljettiin taas muakvasti myötätuulessa, kunnes maratonin mitta tasattiin Nallinkarin rannalla. Tuuli puhalsi jo myrskylukemissa, mikä oli ihan hauskaa aluksi, kun tuuli oli myötäistä, mutta vähemmän yllättäen 180 asteen käännöksen jälkeen tuuli oli vastainen. Vauhti pysähtyi kuin seinään, reidet menivät välittömästi hapoille ja hiekkarannalta irronnut hiekka iski kipeästi iholle. Enpä ajatellut, että suomalaisella maratoonilla minulla menisi hiekkaa korvaan, mutta nyt on sekin koettu. Lyhyen suojaisemman osuuden jälkeen kännyttiin jälleen sama tiukka oikea kuin ensimmäiselläkin kierroksella ja koko loppukierros mentiinkin sitten vastatuuleen. Joka puuskissa puhalsi jopa 28 m/s... yritä siinä sitten juosta jo valmiiksi happamilla reisillä.

Epätoivo alkoi iskeä tosissaan samassa kohdassa, jossa olin edellisellä kierroksella irtautunut muista, sillä samassa kohtaa iskivät kisan pahimmat puuskat, ja eteenpäin ei vain päässyt. Levittelin siinä sitten yksikseni käsiäni toivottomana. Onneksi juomapaikka tuli pian vastaan ja tyhjäsin taas geelipullosta hieman kitusiini (juoksin high5:n geelipullo köytettynä bussilla vasempaan kämmeneeni. Pulloon olin tyhjännyt kaksi geelipakkausta) ja nappasin vesimukin kouraani. Turhaan ei ole tullut treenattua vauhdista juomista ja kourimista. Tai siis on, koska mukissa oli kolmasosa banaania. Ällömakean geelin metallinen (sis. kofeiinia) maku suussani jatkoin sitten matkaa epäilyksen ja toivottomuuden hiipiessä mieleen. Kaikki menee pieleen. Vilkuilin kaupungilla pyöriviä ihmisiä näkyisikö jollain vesipulloa, jonka voisivat nopeasti minulle halutessaan lahjoittaa, mutta en lähtenyt kyselemään, kun en sellaista esillä nähnyt. Ainoat ylämäet reitillä osuivat tälle välille ja vaikka ensimmäisellä kierroksella revittelin niissä innoissani kuin pikkulapsi, olivat ne tällä kertaa tuskan täyteisiä. Vastatuuli söi mielialaa, mutta kriittinen 28km oli ohitettu jo ennen tätä banaani-insidenssiä, joten enää ei käynyt luovuttaminen. Seuraava vesipiste pelasti ja koitin maltilla hörppiä vettä, etten sitä vetäisi keuhkoihin tai liikaa pyörimään vatsaan.

Ensimmäisellä kierroksella seuraava vastatuulipätkä oli mennyt lähinnä sääilmiöitä ihmetellessä, mutta nyt vastassa ei ollut kuin tuuli ja yhä enemmän siinä kangistuvat jalkani. Laskin askeleita kääntöpaikalle, jossa tuulensuunta vihdoin kääntyisi myötäiseksi... mutta sitä ei milloinkaan tullut! Kääntöpaikka kyllä tuli, mutta tuuli tuli edelleen vasten kasvoja ja vesisadekin alkoi taas hetkeksi uudelleen. Aloin kiitellä mielessäni omaa laiskuuttani, etten vieläkään (ks. kesä 2014) ollut saanut aikaiseksi huollattaa mittariani, eikä minulla ollut mitään tietoa, kuinka järkyttävän hidas toisesta kierrokseta oli muodostumassa. Puolikkaan juoksijoita alkoi ripotella vastaan ja vaikka seura piristi, niin vetoapu vastatuuleen olisi maistunut vielä paremmalta. "Enää kaksi juomapaikkaa", toistelin mielessäni, varoen ajattelemasta jäljellä olevaa matkaa. Valehtelin itselleni, että enää 40 minuuttia jäljellä, vaikka vauhti oli jotain ihan muuta kuin 4 min/km. Katsojien ja talkoolaisten keskuudesta tuli jatkuvasti kannustuksia, että neljäntenä olet, mikä pidemmän päälle nosti huolen sijoituksen pysymisestä, mutta en rohjennut katsoa taakseni, sillä jos nyt joku pyyhältäisi ohitseni, niin selkäranka todennäköisesti katkeaisi. En hennonnut edes kävellä hitaimpia pätkiä peläten välittömiä kramppeja takaisin juoksuun vaihdettaessa. Kuvauspisteitä, yhä hitaammin lähestyvät kilometrimerkinnät ja se loputon vastatuuli. Kroppa kiljui jo pään sisällä, että lopeta jo, mutta sain maaniteltua jalat jatkamaan juoksua skel askeleen jälkeen luvaten sillä tuskan loppuvan nopeammin. Viimeinen juomapaikkakaan ei enää saa eloa jäntereisiini, vaikka yritän puristaan viimeisiä energiageelejä alas. Sama laahustus jatkuu. Ja jatkuu. Viimeinen kilometrikään ei irrota kiriä, koska mitään ei ole jäljellä. Stadion ja kuulutuksen eivät nekään irrota kiriä ja kaiken hyvän lisäksi oikeaan kylkeen alkaa pistämään. Viimeinen ratakierros Raatin stadionilla irrottaa jo pientä rimpuilevaa kiriä, mutta sekin johtui vain huomaamattomasta myötätuulesta. Loppusuora on taas karmeaan vastatuuleen. Siihen pusken kramppien uhallakin mitä vain kropasta löytyy, mutta pääsen vain 60 metriä eteenpäin ennen kuin voimat ehtyvät. Tuskissani katselen lähestyvää maaliviivaa, miksi se on vieläkin noin kaukana?

Lopulta maali armahtaa ja kuulutuksesta saan selkoa sen verran ,että yleisessä sarjassa sijoitus on kolmas ja aika on 2.51-alkuinen. Onhan sekin ennätys, mutta kaikkea muuta kuin odotin ja kaikkea muuta kuin kropasta olisi irronnut edes kaksisessa kelissä. Todellista hellemaratoonia ei ole tielleni vielä mahtunut, ja toivottavasti ei mahdu, mutta näitä uskomattomia kesäkelejä on nyt muutama tarttunut, ja sanokaa mitä sanotte, mutta Tukholma 2012 oli ihan sairaan helppo tähän verrattuna! Siellä oli vain kylmä, pukeutumiskysymys. Terwalla oltiin kuin täit tervassa, kun eteenpäin ei vain pääse ja jalat on silti hapoilla. Vaikea arvioida kokonaisuutta ilman olosuhteiden vaikutusta mielipiteeseen, mutta kyllä tuolla homma toimi ja vaikka (lue: koska) tämä oli vaikein kisani/lenkkini ikinä, niin reissu oli sen arvoinen. Iso kiitos reitin varrella kannustaneille ja kotisohvilla jännittäneille.

Tuliaisina pyttyy, paitaa ja kenkii (jotka tosin ostin erälltä raportissa mainitulta asevelihintaan.

Juoksu omistettu Laura Vuorimiehelle, nyt varmaan saa sanoa, että uusia juoksuja tulee? Kiitos.

Näin reilun kolme kuukautta kisan jälkeen ei tietenkään ole tapahtumat täysin muistissa, mutta jotta voin antaa itselleni luvan kirjoittaa muusta, niin hoidetaan tää nyt alta pois...

Lapuan Körttimaratonin jälkeen oli luvassa ruhtinaalliset kaksi viikkoa lepoa (treeniä) ja kisojen läheiisyyden vuoksi olisi ensimmäinen lenkki pitänyt käydä jo seuraavana päivänä. Mutta matkustaminen takaisin Lapualle ja stressi lähestyvästä muutosta (lähinnä sen asunnon löytymisestä ennen kuun loppua) imivät tehokkaasti mehut. Reeneistä (siis salibandy-) pidin taukoa huikean vuorokauden ja tiistaina piti tietysti mennä juosten, kun ei sitä matkaa ollut kuin joku vitonen suuntaansa ja vuoro 1,5 tuntia...Keskiviikkona piti käydä viemässä keskustaan paperit takuuvuokran takaisinmaksuun ja juostenhan ne on kätevämpi tiputtaa kuin bussilla. Sählyvuorollekin oli tullut jo ilmottauduttua, joten kiire tuli ja semmonen rento 15km tuntiin... Oli sählyssä aika hiljaista.

Perjantaina tuli helpottava tieto kämpästä ja alkoi jäätävä pakkaaminen ja muuttaminen (ei kannata tehdä samaan aikaan). Yllättävän heikosti mahtui yksiö kaksioon, mutta jotenkuten kuitenkin. Viikonlopun liikunnat jäikin sitten siihen. Alkuviikosta pari höntsälenkkiä ja tuntuma jaloissa olikin yllättävän hyvä! Toisaalta mielikin oli keveämpi kuin vuosiin.

Matiaksen kanssa sovittiin, että hän poimii mut Pieksämäeltä ja ajellaan sieltä sitten kisapaikoille. Tässä välissä nyt vain oli ongelma nimeltä Pieksämäki. Tarkemmin sanottuna VR. Eipä sillä, oma moka, kun valitsin vain viisi minuuttia etukäteen asemalla olevan bussin. Yleensä etuajassa kulkevat Tampereen siniset olivatkin tänään sitten ihan aikataulussa pysäkillä, mutta matkanteko oli järkyttävän hidasta. Peliliikkeenä jäin jo edeltävälle pysäkillä pois ja otin alkulämmöt kassieni kanssa. Asematunnelin portaat vielä loikalla ylös ja siinähän se juna vielä on! Mutta laiturilla ei ole ketään... Spurttasin vielä lähimmän vaunun ovelle, mutta se pentele ei auennutkaan! Seuraavalla ovella sama juttu... ja kolmannella! Ikkunasta näkyi jonkun liikkuvan vaunujen välissä, mutta oven hakkaaminen ei tuottanut tulosta. Neljännelle ovelle siirtyessäni juna sitten vihdoin nytkähti liikkeelle. Että semmonen kisa.

Meinasin ensimmäisenä heittää vieressä kiihdyttelevää junaa puhelimellani, mutta tyydyin vain ilmoittamaan Matiakselle, ettei tarvitse Pieksämäen kautta koukata, että nyt jäätiin rannalle. Jossain vaiheessa sitten tulin vilkaisseeksi kisan facebook-sivuja, josko siellä olisi kyyditysilmoituksia... ja kas! Joku tamperelainen olikin ajoseuraa vailla. Yhtä puhelua myöhemmin olinkin sitten matkalla kohti Kolia! Suurkiitos vielä kyydistä!

Vihdoin kisapaikalla

Saavuimme Kolille useamman tunnin ajon ja muutaman varikkopysähdyksen jälkeen illan jo pimettyä. Suuntasimme hakemaan kisamateriaalia ennenkä tiemme erkanivat minun suunnatessani kisabuffettiin. Mätettyäni itseni täyteen pastalla ja valkosuklaavaahdolla (:O~~~~) pääsin viimein tapaamaan asuinkumppaneitani vuokraamallemme mökille. Muutamat olin tavannut jo aiemminkin, mutta muiden kanssa yhteistä oli vain (vaikka se ei olekaan mikään "vain") kuuluminen Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 -ryhmään. Uni ei ollut maistunut automatkan aikana, joten sain jopa nukutuksikin yöllä, vaikka heräsinkin jo ennen ultramatkalaisia, jotka lähtivät kaksi tuntia ennen meitä tavantallaajia. Ultraajien lähdettyä ja muiden lyhyemmän matkan taivaltajien heräillessä alkoi oma kisahermokin kiristyä. Loppukesän kisarupeama oli kuitenkin ollut rankka ja polkujuoksu jäänyt sinä aikana pahasti paitsioon.

Jokke tarjosi meille kyydin mökiltä lähtöön, mutta olin edeltävänä iltana antanut hänelle ilmeisesti mökkiämme vuokraavan tahon osoitteen mökin osoitteen sijaan! Joten jännitystä sain myös tähän aamuun. Aamu valkeni nopeasti kuulaana ja komeana ja mietin kuinka mahtavaa ultraajien onkaan painaa tuossa säässä pitkin kansallispuiston metsiä. Yön aikana pakastunut ilmakin oli jo positiivisen puolella, mutta varustevälppäys kävi silti kuumana vielä lähdössäkin. Tapojeni vastaisesti puin paniikissani päälleni liikaa, vaikka kelissä ei mitään ihmeellistä ollut. Lähtöalueella bongasin muutaman tutun kasvon Trail tourin kisavideoilta sekä vaihdoin jonkun sanan Anssin kanssa.

Vaarallinen maraton

Lähdön otin korostetun rauhallisesti, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kiinni siihen omaan vauhtiini. Alkuun minulle luvatut leveät polut ja tieosuudet eivät kuitenkaan ihan sitä olleet, mitä odotin ja porukan keskellä en saanut juoksua juurikaan rauhoitettua. Pienetkin ylämäet piti käyttää juoksijoiden ohittamiseen, jotka tulivat jyrkemmissä laskuissa aina ohi, enkä saanut niissäkään juoksustani kiinni. Kun viimein pääsimme tielle, niin koin olevani liian kaukana ja että nyt tämä pätkä pitää hyödyntää maksimaalisesti. Alku siis liian hiljaa ja sitten roima vauhdinkorotus perään. Loistava kisataktiikka!

Tiellä ohittelinkin selkiä hyvällä tahdilla ja varsinaiselle kisareitille pääsin lähtemään itsekseni. Vain muutama selkä häämötti edessä. Reitti nousi Jauholanvaaralle ja seurasi Herajärven rantoja, jotka Aurinko valaisi komeaan syksyiseen hehkuun! Siis sen verran kuin nyt järvelle edes näki, sillä järvi oli peittynyt paksuun sumuvaippaan. Kaipuu vuorille juoksemaan roihahti samassa sisälläni, josko siellä olisi edes puoliksi näin kaunista! Mielessäni kävi jo ajatus seisahtua ihailemaan maisemaa, mutta seuraavalla vastaantulijalla olikin kamera kädessään, niin pitihän sitä muodon vuoksi jatkaa loikkimista.

Kuva: Antti Nousiainen

Seuraava kiintopiste reitillä oli Kiviniemen lossi hieman ennen puoltaväliä. Polar kun oli sanonut sopimuksensa jo irti, niin tallensin reitin reppuun tunkemallani FRWD:n kalikalla, joten kuljetusta matkasta eivät kertoneet kuin reitin varteen merkatut kilometritolpat. Matka Kiviniemeen tuntui kohtuuttoman pitkältä, viakka matkaa ei ollut kuin reilu viisi kilometriä Jauholanvaaran päällä näkemältäni kympin lätkältä. Metsä oli pääosin hiljainen, yksittäisiä vaeltajia ja jokunen retkisarjalainenkin tuli kohdattua, mutta muuten lähinnä säästelin voimiani Ryläykselle.

Ennen lossia korpimaisema muuttui jo maalaisemmaksi ja yksi selkäkin alkoi vilkkua edessä pidemmillä suorilla. Vauhti kiihtyi pakollisen tauon innoittamana ja maaston helpottuessa ja pääsin viimeisenä soutuveneeseemme muiden juoksijoiden odotettua selkeästi jo jonkin aikaa. En siitä rytäkässä sitten kerinnyt edes vettä hörpätä, kun venematka oli niin jännittävä kontrasti polkujuoksukilpailulle. Veneestä pääsimme kaikki ehjin nahoin ylös ja suuntasimme letkassa läheisen tilan huoltopisteelle. Meitä kun oli usemapi kuin kaksi henkeä samassa porukassa, niin menin tietysti kärkeen...

Huollossa nappasin ensimmäisen geelin kitusiini ja täytin juomapulloni, josta olin tainnut kahdesti hörpätä. Olihan seuraavaan huoltoon vielä matkaa ja sen jälkeen oliskin kiire, koska alla olisi lähinnä maantietä. Ja se Ryläys! Sillä oli minua niin peloteltu! Matka kohti taas seuraavaa kiintopistettä Ryläyksellä alkoi mukavasti soratiellä ylämäkeen ja oma juoksua alkoi vihdoin tuntua hyvältä. Sijoituskin alkoi parantua kummasti. Ennen Ryläystä kivuttiin vielä Kolinvaaran yli ja sieltä alas tullessani ohitseni pyyhälsi jokin ihmisen ja jäniksen risteytys järkyttävällä nopeudella teknisessä maastossa. Naureskelimmekin seuraavien retkisarjalaisten kanssa, että eihän tuosta voinut edes ottaa mallia, kun se hävisi niin nopeasti. Omat (vakavat) puutteeni alamäkitekniikassa kävivät hyvin ilmeisiksi.

Pätkä Kiviniemestä Ryläykselle oli etukäteen reitin haastavin, mutta jatkuva nouseminen ylämäkeen, minulle ventovieras metsämaisema sekä rento ilmapiiri yhteistä kärsimystä kohtaan juoksijoiden keskuudessa tekivät tästä pätkästä sen mielekkäimmän. Juoksukin kulki, niin mikäs siinä oli tarpoessa! Yhtäkkiä näinkin Ryläyksen näkötornin jo edessäni, tässäkö tämä ny– samassa jokin paino heilahti lantiolleni ja koppasin vasemmalla kädelläni kiinni repustani, jonka hihna oli irronnut! Onneksi kiinnitys oli sekä toisen hartian yli että lantion ympäri, eivätkä varusteetkaan valahtaneet maahan. Hymähdin itsekseni, että minä sentään kestin Ryläyksen, vaikka reppu ei sitä tehnytkään. Ryläykseltä laskeutumisesta ei kauheasti ole muita muistikuvia kuin se, että yritän alamäkeen tikatessani samalla saada reppuni jotenkin kannettavaksi. Onneksi laukussa oli yksi ylimääräinen metallikehikko, mihin pystyin hihnan kiinnittämään.

Havainnekuvan repun entistymisestä.

Viimeisen huollon lähestyessä minusta tuli jälleen ohi yksi teknisesti taitavampi kaveri ja tunnistin paidasta hänet samaksi hepuksi, joka oli Ryläyksellä tuskaillut kulkua. Jotain kannustavaa huusin peräänsä tai toivoin huutaneeni, kisasta on jonkin aikaa... ja seuraavan tasaisen etenimme sitten jonossa. Retkisarjalaisia ja ultraajiakin alkoi näkyä kiihtyvällä tahdilla. Yhden mökkiasukeistammekin bongasin matkalta. Yksi nainen kyseli geelejä, kun omat olivat päässeet loppumaan ja kun minulla oli putelissa vielä ainakin kolmet tahnat, niin luovuin toisesta kertakäyttöisesti pakatustani. Kovasti kyseli, ettenkö varmasti tarvi, johon sitten selitin, että jos kolmeen kymppiin on mennyt kaksi ja mukana on kuusi (vai seitsemän?), niin ehkä mä elän. Kovasti oli kiitollinen ja halusi tarjota minulle uuden, mutta taitaapa tuo viimeinen geelikin olla edelleen kaapissa, joten kieltäydyin kohteliaasti. Kiitosta tarpeeksi, kun hoitaa itsensä terveenä maaliin.

Viimeisessä huollossa täyttelin taas turhaan vesipulloani ja letka pääsi vähän karkuun. Ryläykseltä oli selvitty, metsästä oli päästy pois... olo oli jo haasteensa voittaneella hyvä, mutta ne varsinaiset kisapätkät itselle olivat nyt vasta menossa. Saavutin edellämenijät ja leveällä maantiellä juttuakin riitti vähän enemmän kuin jonossa juostessa. Puoliakaan en toki muista, mutta jotain puhuttiin taustoista, et maastoa vai maantietä. Kuuluisat viimeiset sanat kuuluivat: "Meinasitko olla ennen kahta [5 tuntia] maalissa?" "Katotaan nyt, mitäs se kello on?" Vastaustakaan en enää muista, mut sisällähän tuossa myllersi, koska semmonen haave oli, et tuo voisi mennä neljään tuntiinkin ja kaveri kyselee, et jäänkö siitä vajaan tunnin. Vähemmän yllättäen vauhti siitä sitten lähti kiihtymään ja juoksijat harvenemaan. Nyt ne Holménin ohjelmassa juostut, syvästi inhoamani, loppunostolliset pitkät lenkit kantoivat hedelmää ja pieniä krampin tunteita oikeassa polvessa lukuunottamatta meno oli varsin raikasta. Jossain vaiheessa reitillä olin saanut vinkin, että loppunousua edeltävässä valeloppunousussa ei kannata säästellä, jos paukkuja vain löytyy, ja tein työtä käskettyä. Valeloppunoususta laskeutuminen takaisin rantaan tuotti kuitenkin vaikeuksia, johtuen joko teknisyydestä tai krampeista, ei voi muistaa...

Satamassa olikin bileet menossa ja ajanottolaite piippasi loppunousun alkamisen merkiksi. Satamasta maaliin noustaan lähes yhtämittaisesti kolmen kilometrin ajan (korkeuseroa en muista/jaksa tarkistaa) ja tällä pätkällä mitataan oma osuusaikansaki. Laitoin sen hetkisen voimabiisini (Tuonen Raja) soimaan repeatillä ja tungit napit korviini. Tuuttasin nousua ylös kaiken sen treenikaudella kokemani tuskan ja kisakaudella koettujen elämysten siivittämänä kuin järkensä menettänyt eläin. Tuska keuhkoissa ja polte jaloissa tuntui taivaalliselta, kun tiesi tuskan maalissa kohta loppuvan eikä tarvinnut enää juosta kotiin tai mäkeä alas vedon toistamiseksi. Paljon oli väkeä nousussa, niin juoksijoita kuin katsojiakin. Maisematkin olivat varmasti komeita, mutta muistan tuolta pätkältä vain sen ihanan raaston ja rakkauden juoksemista kohtaan! Lopulta nousu päättyi kisakeskuksena toimivan hotellin edustalle. Kaikkeni tuuttasin nousuun, mutta kuten aina mäen jälkeen, olo helpottui nopeasti eikä rasitus jäänyt tykyttäväksi tuskaksi jäseniin niinkuin niin usein sileän maratonin jälkeen.

Ultra haistelua

Ultraajien tunnelmia haistelin jo vuoden 2013 kisaa seuratessa ja raportteja lueskellessa, mutta nyt pääsin seuraamaan touhua jo vierestä. Edeltävän illan ja aamun tunnelma oli odottava, muttei ylitsepursuavan energinen – olihan edessä "se pitkä matka". Vierailtuani nopeasti kisakeskuksen saunassa siirryin loppunousun varrelle odottamaan tuttuja maaliin, niin maralta kuin ultramatkaltakin. Otettuamme Pullukan Polkujuoksijan vielä maaliin ultran viidennellä(!) sijalla, siirryimme takaisin majapaikalle tarkistaaksemme mökin ultraajien tilannetta. Valitettavasti mökillä vastassa oli jo Matias, jonka matka oli valitettavasti katkennut puoliväliin, muut olivat vielä matkalla ja useamman tunnin päässä maalista. Juoksijoiden siirtyessä viimeiselle maantiepätkälle lähdimme heitä satamaan vastaan. Yö oli jo laskeutunut ja otsalamppujen valaisemia varpaankärkiä vilkkui ohitsemme harvakseltaan. Tunnelma oli maaginen. Palo toiselle kierrokselle oli syttynyt...

Lapualla 20.9. juostu Körttimaraton oli järjestelyiltään sanalla sanoen suppea. Kisasta puuttui niin RFID-ajanotto, komea maisemareitti, jänispalvelu, nuoret tytöt ojentelemassa juomamukeja, varta vasten printatut numerolaput (mieluusti omalla nimellä varustetut), komeat palkintopokaalit kuin huippujuoksijatkin. Nämä kaikki asiat on kisoja kiertäessä ja muiden kisaraportteja lukiessa tottunut yhdistämään hyvin järjestettyyn massamaratoniin. Mutta kun kyseessä ei edes ole massamaraton, niin tekeekö se kisasta huonon? Ainakin omalta kohdaltani Körttimaraton oli varsinainen jymymenestys, joten olosuhteet ainakin tarjosivat mahdollisuuden ylittää itseni. Eikö se ollutkin koko idea kilpailemisessa?

Jämiltä Lapualle

Jämin maastojuoksu (koitan välttää sanomasta maastopuolikkaaksi, kun eivät itsekään sellaiseksi itseään mainosta) meni ehkä sittenkin vähän vauhdikkaammin kuin vain kovana harjoituksena. Jalat eivät maastopohjan armollisuuden ansiosta juurikaan reissusta onneksi kipeytyneet, mutta ei niihin kyllä voimaakaan jäänyt. Maanantaina tietysti (salibandy)reeneihin, tiistaina sählyn jälkeen vielä kavereiden kanssa reipas kymppi ja torstaina 15-kilometrinen pk olivat taikajuomani palautumiseen. Päivä päivältä vahvistui käsitys siitä, ettei viikko kuitenkaan millään riittäisi. Epävarmaa olotilaa ei lievittänyt sekään, että Jämille valmistautuessakin olivat (tasaiset) juoksulenkit olleet vähissä, joten kun lepopäivien pitäminen ei minulle muutenkaan ole helppoa, niin nyt ne olivat varsinaista tulisilla hiilillä tanssahtelua. Epävarmuutta helpotti kuitenkin vasemman jalan it-jänteen totaalijumittaminen perjantaina... koska epäonnistuminen alkoi olla se varmempi vaihtoehto.

Kisan järjestelyt ja ylipäänsä järjestyminen alkoivat myös epäilyttää, sillä MyNextRunin kautta ilmoittautuneita oli huikeat viisi (kolmella eri matkalla) ja reittipäivitystä tai starttipaikkaa ei ikinä tuonne edes päivitetty. Järjestävän seuran, Smilereiden, kautta onneksi löytyi edes kisakeskuksen sijainti ja starttiaika.

Ainakaan kisa-aamuna ei liiemmin jännittänyt, vaikka lopputulosta voisi kerrankin kunnolla jännittää, kun lähes mikä tahansa olisi mahdollista. Maaliinpääsykään (juosten) ei vielä ollut kirkossa kuulutettu, joten syytä tärinään olisikin. Jostain syystä se onnistumisen mahdollisuus, kun valmistautuminen on onnistunut nappiin, jännittää kuitenkin paaaaaljon enemmän.

Kisaan, kisassa, kisasta

Alkoihan se jännittäminen ja tärinä lopulta, sillä havahduin takaisin tähän maailmaan hulppeat 50 minuuttia ennen starttia. Kisapaikallekin sitä matkaa on lähes 20 kilometriä ja ilmoittautuminenkin vielä suorittamatta. Isäni (Lapua on siis kotikaupunkini) heitti minut kisapaikalle ja lpalasi kotiin hakemaan kannatusjoukkoja. Varsin tehokkaan etsintäoperaation jälkeen löysin ilmoittautumiskaavakkeet ensimmäiseltä vastaan tulleelta pöydältä (jonka ääreen en tietysti ensimmäisellä kerralla pysähtynyt). Kisakengäksi valitsin tällä kertaa Adidaksen Adios Boostit, jotka ovat todellakin vakuuttaneet testilenkeillä asfaltilla, mutta pisin lenkki ennen kisaa ne jalassa oli vain 15-kilometrinen. Varustevaihdon jälkeen lämmittelyyn jäikin sitten aikaa varsin mehevät 15 minuuttia. Tiellä hölkkäillessäni jalat tuntuivat edelleen väsyneiltä ja tukkoisilta. Venyttely ei tilannetta parantanut, joten maatani jälleen vähän enemmän myyneenä raahustin lähtöalueelle kuuntelemaan kisarukousta. "Minuutti lähtöön!" ilmoitti järjestäjä seurakunnan edustajan puheenvuoron päätyttyä. Jaaha, ei sitten tehdäkään enempää lämmittelyä. Hetkellisessä itsevarmuuden puuskassa ryhmittäydyin kuitenkin  heti lähtöviivan taakse ja tempaisin viivalta kärkeen.

Minkäännäköistä ajanottovälinettä en mukanani kantanut, koska RC3 ei edelleenkään ollut suostunut itseään lataamaan ja viiden kilometrin asfalttisuorasta matkatietojen saaminen talteen erillisellä gps-mollukalla (eli siis vanhalla FRWD W^600-mittarillani) ei juuri kiinnostanut, joten vauhti tuli täysin selkärangasta. Kanssakilpailijoihinkaan ei voinut omaa vauhtia oikein suhteuttaa, kun ensimmäisellä kääntöpaikalla olin jo saavuttanut useamman sadan metrin kaulan. Reitistä sen verran, että reitin ainut lähes huomioitava ylämäki osui heti kierroksen alkuun, josta jatkettiin perinteisissä pohojalaasissa peltomaisemissa Kyrönjoen ylittävälle sillalle. Lisää peltoja, huoltopaikka (molemmin puolin tietä) ja kääntöpaikka reilun kolmen kilometrin kohdalla. Toista puolen tietä takaisin kisakeskukseen (jossa molempiin suuntiin huoltopiste), josta tie jatkui routavaurioisena metsän keskellä reilun kilometrin toiselle kääntöpaikalle. Eli viiden kilsan asfalttipätkä. Käänny. Käänny. Toista. Lovely.

Neljännellä kilometrillä alkoivat jalat jo antaa ensimmäisiä vastalauseitaan. Tarkemmin oikea reisi meni ihan tukkoon jostain tuntemattomasta syystä, mutta aukesi myös yhtä yllättäen. Kahdeksasta noin kahteentoista kilometriin asti sitten iski odotetumpi vaiva, kun vasen it tuntui jähmettyvän täysin liikkumattomaksi lihamöhkäleeksi. Onnekseni juoksutekniikkani ei, itseäni asiantuntevampien tahojen mukaan ainakaan, aktivoi it-jänteitä lainkaan, toten juoksu jatkui – toki hieman epämukavampana – mutta kuitenkin samalla vauhdilla. Kai, ei mulla oo mitään muuta tietoa kuin omat tuntemukset.

Neljännelle suoralle (14km) käännyttäessä it-vaivat olivat taaksejäänyttä elämää, mutta riisutut kisakenkäni olivat tässä vaiheessa hyväilleet akillesjänteeni siihen tilaan, että heille alkoi riittää. Ero seuraaviin oli kuitenkin jo kilometrin luokkaa, joten ylimääräisestä stressistä kisasijoituksen osalta, tai taktikoinnista sen suhteen, ei tarvinnut kärsiä. Keskityin siis jalkavaivoistani kärsimiseen ja pidin koiville puhuttelua: "ette pettäny Tukholmassakaan, vaikka olitte paljon heikommassa hapessa sinne lähdettäessä, joten ette [voimasana] petä kyllä nytkään!" Kanssakilpailijoita alkoi tulla vastaan pitkin reittiä, eikä enää vain kääntöpaikoilla, ja vaikka keskityinkin omaan kärsimykseeni, huomasin kohtaavani lähinnä hymyileviä kasvoja ja monet tsemppauksetkin vaihdettiin. En muista olenko tässä mediassa asiaa todennut, mutta minulle on etenkin kisassa tärkeää nähdä muita juoksijoita. Edellä menevät selät (tai tässä tapauksessa myös kasvot) innostavat aina, vaikka vauhti olisi mikä. Siksi lyhyempienkin kierrosten kisat sopivat minulle mainiosti.

Kannatusjoukot saapuivat parahiksi paikalle toisen kierroksen päättyessä. Sain heitettyä ylimääräisiksi käyneet irtohihat pois matkasta ja kyselin äärimmäisen viralliset väliaikatiedot: "Mitä kello on?" "Kohta puoli." "KOHTA puoli???+ Mä oon jo puolesvälis." Lisää urheilujuomaa naamariin ja uusin ajatuksin toisella puolikkaalle. Kolmen tunnin alitus ei pitänyt olla edes kaukainen mahdollisuus, mutta jalkavaivojen jälkeen jalat olivat vielä verrattain hyvävoimaiset, joten rajusti positiivinen splitti (toisen ja ensimmäisen puolikkaan aikojen erotus), kuten Tukholmassa, ei pelottanut. Väki reitin varrella alkoi vähetä, mutta kannustus kuitenkin lisääntyä. Varsinkin oma ryhmäni, joka siis koostui vanhemmistani, sisaruksistani ja heidän puolikkaistaan, piti hyvää meteliä kisakeskuksella. Ajatus alkoi karkailla jo maaliintuloon ja mahdollisiin loppuaikoihin, joten jouduin tässä vaiheessa ensimmäistä kertaa malttamaan vauhtini kanssa. Vauhti kuitenkin pääsi hieman kiihtymään (jälkikäteen tarkasteltuna) ja jouduin taistelemaan hengityksen ja orastavan kylkipistoksen kanssa. Välillä tuntui, että haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla ja palleakin liikkui aivan eri tahtiin kuin hengitys antoi olettaa, mutta matka vain jatkui. Kuudennen suoran (24-29km) aikana olisi "normaalilla" reitillä tullut noutaja, mutta nyt kun kannatusjoukot mekkaloivat jo ennen kolmenkympin selkärangan taittajaa ja uudestaan seitsemännen suoran alussa, ja kun enää ei tarvinnut puristaa kuin "yksi kierros", joka em. mäen, sillan ja kääntöpaikkojen takia oli helppo jakaa pieniin, saavutettavissa oleviin osiin.

Kierros- tai väliaikaa en uskaltanut tässä vaiheessa enää kysyä, koska tietohan vain lisäisi tuskaa. Tuskaa, jonka tässä vaiheessa päästin jo näkymään kasvoiltani. Pokerin pitäminen tähänkin asti oli enemmän tai vähemmän turhaa, mutta nyt päätin antaa palaa kunnon irvistyksen kera. Jalkavaivat onneksi eivät alun jälkeen palanneet, mitä nyt nivuset ja lonkankoukistajat alkoivat olla jo melkoisen väsyksissä, mikä nyt oli vain luonnollista. Viimeisellä kokonaisella suoralla pääsin vaihtamaan sanojakin kanssakilpailijoiden kanssa, jotka vaikuttivat olevan vielä hyvissä voimissa. Itseäni kuunnellessanikin vaikutin paljon pirteämmältä kuin sisällä tuntuikaan. Pian ohituksen jälkeen hymy kuitenkin vaihtui taas irvistykseen, kun pääsin taas taiteilemaan vauhdin ylläpidon ja kylkipistoksen kanssa. Sisälläni hymyilin kuin Hangon keksi jo tässä vaiheessa, mutta ulospäin se ei näkynyt. Pitkä kiri kävi kyllä mielessä, mutta hengitys oli jo niin pinnassa, että totaalistopin pelossa jatkoin vain samalla matkavauhdilla. Kisakeskuksen läpijuokseminen riehakkaan kannustuksen (siltä se ainakin kuulosti korvanappien läpi) saattelemana vain kolme kilometriä ennen maalia osoittautui kisan kovimmaksi palaksi. Takaisin metsään kaartaessa ajatukset olivat pelkästään maalissa ja kannustuksen tuoma pöllähdys endorfiineja ja adrenaliinia hävisivät nopeasti väsyneestä mielestä. Vaikka en kantannut läheskään yhtä pahasti kuin Tukholmassa, olivat nuo viimeiset kilometrit käsittämättömän pitkät. Toisaalta nautinnolliset, mutta kun kellon halusi kuitenkin pysäyttää mahdollisimman nopeasti, niin aivan käsittämättömän pitkät. Jos haluatte joskus nauttia maaliintulosta, älkää tavoitelko tai välittäkö ajasta mitään.

Tällä kertaa kannatti kuitenkin välittää. Kymmenen kilometrin lätkän lähestyessä edellä näkyi tuttu siluetti, kun siskoni avomies käveli reitillä koiramme kanssa valmiina kirittämään minut maaliin. Paukkuja ei kyllä jaloissa tuntunut enää olevan, mutta kun kirittäjät lähtivät edelle juuri sopivan rauhallisesti, mutta vähän minua kovempaa, nousi oma vauhtinikin kuin vahingossa. Viimeisen mutkan takaa aukesi lopulta maalisuora ja isoveljeni liittyi kirittäjiini. Temmoin kaiken, mitä kropasta lähti, hapot iskivät niin pahasti, että koko keskivartalo meinasi krampata ja oksennus nousta kurkkuun. Maali kuitenkin armahti. Kovan kirityksen takia en maalisuorasta kerinnyt juuri nauttimaan, mutta ehkä juuri tuon reilun puolen kilometrin aikana voitin ne tarvittavat sekunnit, mitkä tekivät maaliin saapumisesta vieläkin nautinnollisemman. Siinä soratiellä henkeä haukkoessani joku takaa kysyi, teinkö ennätykseni. En pystynyt vastamaan heti, mutta piipersin vastakysymykseksi alittuiko edes kolme tuntia – eihän minulla ollut mitään käsitystä ajastani. Alittuihan se. Toistamiseen "urallani" ja ennätyskin syntyi valtavalla 17 sekunnin marginaalilla. Ilmeisesti se viikko riitti palautumiseen...

Kotiinviemistä tuli taas...

Mitä sitten, jos kilpailusta puuttuvat nuo alussa mainitsemani seikat? Paljon tärkeämpää ovat toimiva huolto, turvallinen reitti (tästä iso kiitos kaikille läpiajaneille autoilijoille kilpailijoiden huomioimisesta!) ja mahtava henki juoksijoiden ja katsojien keskuudessa! Kaikki nämä löytyivät Lapualta ja mielelläni kirjaan ennätykseni syntyneen juuri tässä kisassa. Yksi matka itseeni on taas takana ja voitettu.

Käykäähän juoksemassa myös pieniä kyläkisoja, niissä on aina lämpöä ja tunnelmaa!

Loppukesän kuulumisia

Alajärven maratonin jälkeen kesä oli kisojen osalta hiljaisempaa ja kelien johdosta se olikin hyvä asia. NUTS:n Pallas-Hetan kisa pyöri kyllä mielessä, mutta koska kyseessä oli polkujuoksukisa ja kovin kaukana, niin eipä tullut lähdettyä. Ja lukemieni kisarapsojen (etenkin ultramatkalta) perusteella tämäkin ratkaisu oli ihan hyvä. Kisojen puutteessa ja salibandykauden ollessa tauolla, tuli juoksuharjoitteluun lyötyä lisää kierroksia ja sadan kilometrin viikot alkoivat olla pikemminkin odotusarvo kuin poikkeus. Heinä- ja elokuussa rikkoutui ensimmäistä kertaa myös 400 kuukausikilometriä. Kilometrijahtauksen ohessa tossua tuli kulutettua myös metsän puolella normaalia enemmän, unohtamatta  välillä nauttiakin juoksusta kovatehoisten harjoitusten merkeissä!

Syksyn kilpailukalenterissa ensimmäinen merkintä oli taas Alajärvellä, jossa juostiin 23.8. ensimmäistä kertaa Kitron kierros -niminen kympin maantiekilpailu. Niin ensimmäisestä maratoonistani kuin kympinkin kisastani tuli tänä kesänä kuluneeksi 10 vuotta, silti Kitro olisi vasta elämäni toinen kympin kilpailu. Virallisen ennätyksen syntyminen oli siis hyvinkin odotettavissa, mutta treenilenkeillä oli edellisenä talvena tullut pidettyä 40 minuutin rajaa jo useasti pilkkana ja, varmuuden vuoksi, hieman ylipitkällä matkalla omissa kirjoissa ennätys oli 38:09. Kunto oli kyllä nousussa, mutta sen kummempaa lepoa ei tullut kisalle annettua, joten lopputulema, 35:45, oli melkoisen iso (positiivinen) järkytys. Ontrailissä enemmän ruodintaa kisan kulusta.

Haahuiltuani Kitron kisan jälkeen muutamia päiviä suuntaa vailla, syttyi lamppu takaraivossa ja päätin järjestää itselleni mäkiviikon! Eli yksinkertaisesti reilun viikon verran mäkitreeniä niin paljon kuin sielu sietää. Eikä mitään mäellä norkoilua tai kävelemistä ylös vaan vähintään rauhallista hölkkää ylös, mutta paljon myös kovaa tykitystä. Kesän aikana temppuillut sykemittarini ei lopulta suostunut itseään enää täydeksi lataamaan, joten treenien kovuudesta pitkässä juoksussa ei oikein (syketietojen puutteessa) syntynyt selkeää kuvaa. Pidin kuitenkin viikon aikana lepopäiviä, kun jaloista siltä tuntui.

Kisaviikon kommervenkkejä

Mäkiviikon jälkeen tasaisella juokseminen tuntui kieltämättä oudolta ja kaiken lisäksi flunssakin yritti yllättää. Kovasti jouduin kropan tilaa kuulostelemaan, koska maanantaina oli tarjolla sekä iltarastit naapurissa että jo perinteikäs Hervannan ympärijuoksu. Aikataulullisestikin lähtöjen sovittaminen oli vähintäänkin haastavaa, kun rastien lähtöikkuna oli typistettyä välille 16:30-18:00, joista jälkimmäinen kellonlyömä oli myös ympärijuoksun lähtöaika. Pitkään arvoin jopa kotiin jäämistä, kun olotila heittelehti niin laidasta laitaan, mutta lopulta lähdin tallustamaan rastien aloituspaikalle. Päätin myös rastien olevan päivän ykkösharjoitus, ja matkan olevan kuitenkin se 7 km, vaikka lyhyemmiltä radoilta kerkiäisikin paremmin juoksemaan. Vauhdinkin piti olla muka jotenkin rauhallista, mutta jos törmäsin puuhun jo toisella rastivälillä pää edellä, seuraavalla välillä olkapää edellä ja myöhemmin vääntelin vielä nilkkaanikin, niin se tavoite tuskin toteutui.

Minä vs. puu 0-3

Sen verran mojovan tällin sain otsaani, että en kotiin päästyäni edes lähtenyt yrittämään ehtiä lähtöpaikalle jäljellä olevassa kuudessa minuutissa. Henkisestikään missattu kisa ei ollut mitenkään merkittävä, mutta ainahan sitä harmittaa, kun suunnitelmat muuttuvat. Olisi se ensimmäinen second skineissä juostu kisakin ollut mukava saada pois alta...

Flunssan oireet väistyivät jo seuraavana päivänä, joten treenit jatkuivat normaalisti, joskin meno oli paikoittain todella tahmeaa. Ylikuntoajatukset alkoivat hiipiä takaraivoon, mutta toisaalta ihan samanlainen fiilis oli ennen Tukholman täysosumaakin. Loppuviikon ohjelmassa ei juuri muokattavaa ollut, joten piti vain luottaa kropan toimivan.

Jämin kisa oli ollut kalenterissa jo pidempäänkin mahdollisena kisana seuraavana lauantaina Lapualla juostavalle Körttimaratonille sekä Vaarojen maratonille valmistavana harjoituksena ja ennakkoilmoittautumisen päättyessä keskiviikkona, löin viimein oman ilmonikin sisään.

Jämin reittikartta

Juhlapäivä, jälleen kerran

Kisa-aamuna heräsin alaselkä ja vasen puoli (vinosta) lantiostani lähes umpijumissa. Lähtöön (siis kisapaikalle siirtymiseen johtavaa lähtöön) oli onneksi vielä reilu tunti aikaa, ja ankarasti pyörittelemällä ja venyttelemällä sain jalkani liikkumaan jopa lähes kivuttomasti. Aamulle säästämäni kisataktiikan luominen vain jäi lantiota säätäessäni tekemättä. Vaikka kisan tarkoitus olikin olla vain kovatehoinen harjoitus, jonkinlainen käsitys lopun ylämäistä olisi ollut suotavaa. Kisastartteihin aina aikaisemmein liittyvät paineet eivät vielä paikan päälläkään nousseet pintaan. Liekö sitten johtunut tavoitteiden puutteista vai vähemmän juoksua harrastaviin kavereihin törmääminen kisarakennuksessa (mentaliteetilla: "jos kerran noikin on juoksemassa"). Sen verran reittiprofiilista oli jäänyt ensivilkaisuilla mieleen, että ensimmäisen vitosen jälkeen tulee melkoisen jyrkkä nousu aivan kisakeskuksen vieressä, joten lähtö- ja maalikarsinoiden lisäksi kävimme huoltajani kanssa vilkaisemassa tuota mäkeä. Alueella aikaisemminkin liikunut huoltajani osasi kertoa myös maastopohjasta tarkemmin, mikä itsessään ei helpottanut tässä vaiheessakin vellonutta kenkävalintakeskustelua pääni sisällä. Nastarit sun muut trail-kengät olin suosiolla jättänyt kotiin, mutta mietin vielä Adidas Adios Boostien ja Asics GT-2000:n välillä. Boostien kuviointi on huomattavasti matalampi, joten pito irtohiekassa tulisi olemaan ongelma. Lisäksi pehmeässä maastossa Boost-materiaalin hyödyt neutralisoituisivat. Tossut olivat lopulta vain varalla mukana ja tämäkin kisa meni GT:illä. Yleensä kisajännityksen takia joutuu laittamaan lämmittelyyn paljonkin suitsia, mutta koska jännitys puuttui, niin lämmittely tuli jätettyä turhankin myöhälle, eikä juoksua tullut kuin muutama sata metriä ennen starttia. Askel tuntui kuitenkin nousevan yllättävänkin lennokkaasti aamun jumituksiin nähden.

Näkymiä kisakeskuksen noususta. (Kuva: Bullseye Photography)

Ensimmäinen kilometri oli todella heikkokuntoista uraa, joten huonosta lämmittelystä johtunut rauhallisempi alku oli lopulta vain hyvä asia. Juoksu oli kuin hiekkarannalla tarpomista upottavassa hiekassa. Alustan kovettuessa aloin kiihdyttää vauhtia lähemmäs hyväntuntuista kisavauhtia. Mittaria tai edes kelloa minulla ei tosiaan ollut mukana, joten vauhdista ei ollut niin minkäänlaista käryä. Neljän kilometrin kohdalla reitin ensimmäinen kunnon nousu löi koneet vihdoin kunnolla käyntiin ja seuraavana tullut kisakeskuksen tiukempi nousu oli puhdasta nautintoa, kun pari selkääkin tuli ohitettua. Mäen päältä juostiinkin pitkän pätkää harjun harjalla hyväkuntoista, vain paikoin juurakkoista leveää polkua. Edessä vilkkui välillä vielä selkä, mutta tämän pitkän "tasaisemman" osuuden jouduin kuitenkin tekemään töitä yksin ja motivoimaan jalkoja pitämään kovaa matkavauhtia yllä, tietämättä sen tarkemmin millaista töppyrää olisi vielä tulossa.

Matala on maratoonarin askel (Bullseye Photography)

Yhdeksän kilsan kohdalla hämmästelin kylttiä, jossa luvattiin Niinharjun nousuun olevan vielä 800 metriä, vai oliko se sittenkin 800m pitkä? Sen verran tasaista oli tämänkin pätkän aikana, että pohdin asiaa vielä harjun päällä olevalla huoltopisteelläkin pyörähdettyäni. Ohessa mietin myös, miksi minulle olisi tärkeää tietää olevani seitsemän minuuttia kärjestä. Seitsemän minuuttia on melkoinen ikuisuus kympin matkalla, eihän tuommonen tieto muuta tee kuin masenna. Ei se mäki lopulta sen kummempi ollut kuin edeltävällä viikolla juostutkaan! Huoltopisteen jälkeen reitillä oli taas pidempiä suoria ja edellä juoksevan paita alkoi taas vilkkua aika ajoin näköpiirissä, vaikkei se tuntunutkaan lähentyvän sitten millään. Tassut alkoivat olla pehmoisena jo jatkuvasta kiihdyttämisestä tasaisilla osuuksilla, mutta ylämäkiin tiesin kropassa vielä olevan paukkuja. niitä mäkiä ei vain tuntunut kuuluvan. Vain rytmiä rikkovia pienempiä töppyröitä, alamäkiä ja tiukkoja käännöksiä. Kolmannen huoltopisteen lähestyessä tuntui edellä juoskevan selkä vihdoin lähestyvän ja reitin noustessa loivasti sain puristettua kropasta taas vähän enemmän tehoa irti. Kisakeskuksen maastoja lähestyessämme mäkiäkin tuli vihdoin vastaan ja kyllä sen huomasi, kuka oli mäkitreenejä koko edellisen viikon tehnyt. Vaikken ohituksia mitenkään liiemmälti tehnytkään, alkoi edellä näkyä paljon enemmän elämää, ja mistä muustakaan sitä lisävirtaa saisi kuin ylämäistä ja muiden juoksijoiden selistä?

Muutaman mäen noustuani rupesinkin sitten ihmettelemään, että montakohan näitä on vielä jäljellä. Olisi pitänyt se reittiprofiilia tutkia vähän tarkemmin. Jokaiseen mäkeen panostin vähän enemmän kuin edelliseen, mutta epätietoisuus loppureitistä haittasi lopullisen iskupaikan löytämistä. Lopulta maltti loppui kesken ja (tietenkin siinä) toiseksi viimeisessä ylämäessä tein oman iskuni, mutta eiköhän sieltä seuraava mäki tullut melkein heti vastaan. Pahaksi onnekseni kisakeskukseen saavuttiin vielä jyrkkää alamäkeä, joka oli myös kovin pehmeässä kunnossa. Avasin viimeisen loppukirivaihteeni vielä epähuomiossa ajauduttuani jo ulkokaarteeseen, mikä tiukassa neulansilmässä johti välittömään tappioon kirikamppailussa, kun sisäkaarteen kaveri tajusi iskeä samantien vastaan. Irvistäen loppuun ja sitten ihmettelemään omaa juoksua. Kuuloaistin palauduttua (tai siis homonihuurujen haihduttua sen verran, että ympäristöäänkin pystyi huomioimaan) kenttäkuulutus kertoi juuri maalintulleen juoksijan ajan olleen 1:25 jotain. Oma puolimaratonin ennätyksenihän on "sileälläkin" 1:22, joten melkoisen kova harjoitus tuli tosiaan tehtyä. Loppuaika oli 1:24:57 ja sijoitus 14. miesten yleisessä!

Se paljon parjaamani reittiprofiili

Eihän mulla mitään huoltajaa muuten olisi, mutta kun samoissa maastoissa kiertää 18-väyläinen frisbeegolfrata, niin hänet oli helppo ylipuhua. Kahviosta cola-tölkki ja lakupussi matkaan ja kiekkojen kera palauttelemaan! Heitto ei kyllä kulkenut, mutta aivan koskemattomia herkkutatteja löytyi etsimättäkin enemmän kuin vuodessa pystyisi käyttämään. Laukussa oli onneksi sen verran tilaa, että parin viikon edestä tuli sieniä poimittua matkaan.

Palautumiseväät.

Ruusui, risui...

Juoksumaastona Jämin maastot ovat aivan loistavat! Polkujuoksijalle on liian helppoa ja leveätä baanaa, asfalttia tai edes soraa ei tietenkään ole, mutta omasta mielestäni tämä on sitä parasta mahdollista maastoa! Vielä kun mäissä löytyy, niin kuola valuu leukaa pitkin näin päivää myöhemminkin reittiä muistellessani. Muutama jyrkempi mäki tosin oli valitettavasti poljettu ihan hiekkasärkäksi, jolla juokseminen ei juuri mieltä lämmittänyt, mutta nämä olivat onneksi vähemmistönä. Huoltopistettä löytyi melkein vaivaksi asti, joten huolto oli siltä osin varmasti kunnossa. Se risu tulee sitten kisan jälkeisestä miesten peseytymismahdollisuudesta. Mahdollisuus oli järjestetty kompleksin syrjäisimpään nurkkaan ja rajattu kolmella pressulla (kyllä, lentokentälle avautui avarat näkymät) ja vettä sai kauhoa päälleen ämpäristä. Ihan ihmeellistä touhua, kun ei olla kuitenkaan esim. järven rannalla syrjäisellä paikalla. Ei juoksevan veden puute mikään ongelma ole, jos asiasta kerrotaan etukäteen, mutta tällaisessa urheilukeskuksessa jotenkin odottaisi, että luvattu peseytymismahdollisuus on vähän korkealaatuisempi. Paikallisetkin osasivat kertoa, että keskukselta löytyy suihkuja useammastakin paikasta kuin naisille (ihan ymmärrettävästi) varatusta Jämi Areenan tiloista.

Suosittelen kisaa lämpimästi kaikille! Niin asfalttisotureille kuin polkusankareillekin, kenellekään ei oo pahasta pieni vaihtelu. Ja jos ei lukeudu kumpaankaan ääriryhmään, niin tämä on todennäköisesti juuri sitä omaa suosikkimaastoa! Raastoa ja ylämäkijuoksua, mitä enempää sitä voi mies toivoa?

Näin mehukas mäki jäi vielä juoksemattakin! Ja tässä vaiheessa noustu jo 20-30 metriä.