Siinä missä kolmen tunnin alittaminen maratoonilla oli minulle pelkästään unelma, sadan kilometrin yhtämittainen juokseminen on ollut minulle tavoite jo ensimmäisten juoksukisojeni jälkeen. Jo vuoden 2011 Wihan kilometrien 50 km:n kisan jälkeen syntyi päätös toteuttaa satasen juoksu nimenomaan vuonna 2013. Wihan kilometrit oli sijainnin ja hienon tunnelman takia helppo valinta suorituspaikaksi ja -ajaksi. Tuo mainitsemani unelma ja sen tavoittelu sotki alkuvuoden pk-treenit ja vaikka kesä ei ihan putkeen mennytkään, niin lopullinen osallistumispäätös syntyi aika helposti.

Blogilistastanikin löytyy monta kertomusta Vaaroilta, joista muutama tuplakierrokselta. Noiden tarinoiden synnyn seuraaminen, vaikkakin karttapohjan ja siinä liikkuvien pallukoiden muodossa täytti jo koko kropan energialla (no menihän siinä sivussa irtokarkkipussi ja energiajuomaakin) ja täydellisten matkakertomusten lukeminen seuraavalla viikolla motivoivat minutkin lopulta yrittämään ultradebyyttiäni ilman epäonnistumisen pelkoa. Erityiskiitos tästä rohkaisusta Markolle ja Anssille!

Kisaan valmistautuminen oli omalta kohdaltani ehkä turhankin levollista – tuntui, ettei viimeisten viikkojen tekemisellä lopulta olisi mitään vaikutusta, kunhan viivalla olisi riittävän levänneenä ja matkan aikana pystyisi tankkaamaan riittävästi. Siispä kilometrit jäivät vähäisiksi ja järjettömiksi: viimeisiin treeneihin lukeutuivat (perättäisinä päivinä) Lukonmäkivedot ja Cooperin testi. Viimeinen viikko meni sitten onneksi lähinnä maatessa. Ruoka ei kuitenkaan uponnut, sillä keskiviikkona huomasin kaipaavani lisäreikiä vyöhöni...

Pelipäivä on juhlapäivä

Kisaa edeltänyt yö oli varsin levoton ja epätasaista unta kertyi vain muutama tunti. Puolenyön jälkeen nukkuminen oli enää pelkkä haave. Aikaisen herätyksen vuoksi tavaratkin olin jo pakannut, joten yö kului peukaloiden pyörittelyn ja pakonomaisen ruoan ahtamisen merkeissä. Aamu ei tietenkään teatraalisesti valjennut, vaan oli vainpimeä, viileä ja tyyni, mutta ennusteet lupasivat yltyvää tuulta ja ajoittaista lumisadetta. Hervannan bussipysäkki ei ollut yhtä pimeä ja kuollut kuin toissa vuonna, joten tunnelmakuvat jäivät tällä kertaa minun osaltani ottamatta. Älypuhelimen keinotekoisen sulkimen ääni kuitenkin rikkoi ajoittain pysäkeille ominaista kyräilyä. Tuhahtelin mielessäni muutamille bussien ohittamille lenkkeilijöille, kyllä sitä ihminen tekee outoja asioita vapaaehtoisesti. Onko heilläkin joku tavoite vielä juoksun suhteen? Tai olisivatko hiljaisia pintakaasuttelijoita?!

Wihan kisatoimisto sijaitsi tutusti Pirkkahallin A-hallin takapäädyssä, mutta A-hallin viereen noussut E-halli pidensi kävelymatkaa pysäkiltä ikävästi. Matka ei sinänsä ollut pitkä, mutta olin pakannut varusteita mukaan ensikertalaisen innolla jo edellisenä iltana, ja aamulla vielä lisää. Numero käteen ja lappu rintaan. Lämmittelyt jätin tällä kertaa lähinnä venyttelyyn sekä lyhyeen varustetestaukseen ulkoilmassa. Lähtöalueelle siirtyessämme törmäsin vielä pintakaasuttelijoista Tuulaan, jolta sain vielä viime hetken vinkit kisaan. Kello yhdeksän lähdössä lähtivät ultraajat 50 ja 100 kilometrin matkoille sekä päivän ensimmäiset maratoonarit, joten viivalla ei yksinäistä ollut. Nouseva Aurinko tervehti urheita juoksijoita valonsäteillään.

Mihinkä sitä koira karvoistaan pääsisi, kovinkaan rauhallista alkua en itseltäni edes odottanut, mutta eipä toisaalta alku mitenkään ylikova ollut. Nollan molemmin puolin pyörivän lämpötilan johdosta olin tietysti pukeutunut polvipituisiin trikoisiin. Compressportin kompressiosäärystimetkin olivat vihdoin varmistaneet itselleen pelipaikan avauksessa, mutta mitään kuvittelemaani lämpövaikutusta niillä ei lopulta ollut. Jostain syystä pohkeeni olivat heti alusta alkaen totaalisen jumissa, kylmyyden johdosta en sitä vain heti huomannut. Asiaa en sen suuremmin stressannut, olisihan matkaa jäljellä ihan riittävästi paikkojen aukeamiseen. Avauskierros sujui kevyesti lönkötellessä pöljän päivän tahdilla alle 17 minuuttiin (3,333 km.n kierros) hyvällä fiiliksellä ja aloitin tankkauksen heti tarjotulla urheilujuomalla.

Toisen kierroksen kruunasin kovasti kaipaamallani kofeiinivahvistetulla PowerGel:llä (kofeiini maistuu ko. tuotteessa todella vahvasti läpi, joten kannattaa ostaa sen mukaan). Sain myös samanvauhtista seuraa viiskymppistä juoksevasta vanhemmasta herrasmiehestä, jolta tenttasin ultrajuoksun ihanuuksia. Huoltopisteen rusinat eivät onneksi olleet "niitä vääränmerkkisiä", joten en omia varantojani joutunut laukusta hakemaan. Kisa jatkui siis levollisissa tunnelmissa, vaikka juoksuseura minulta karkasikin ja pohkeiden jumitus vaivasi edelleen. Onneksi seuraava ylämäki avaisi pohkeet varmasti. Valitettavasti en ole tuota ylämäkeä tätä kirjottaessanikaan vielä kohdannut.

Red Storm Rising

Seuraavan geelin nautittuani viidennen kierroksen jälkeen alkoi vatsanikin herätä tähän päivään. En asiasta kovin huolissani ollut, sillä wc-tauot kuuluvat olennaisena osana tällaisiin suorituksiin ja aamuyöllä olin lievästä ummetuksesta kärsinyt. Päätin kärsiä vapaaehtoisesti vielä pari kierrosta nopeuttaakseni tulevaa taukoa. 23 kilometrin jälkeen kurvasin siis varikolle, mutta sanotaan nyt vaikka, että renkaiden vaihdossa huomasin käytettyjen renkaiden kuluneen todella pahasti. Voitte sitten itse miettiä kuinka pitkälle haluatte viedä tuon ajatuksen. Ensimmäinen epäiltyni oli tietysti dexalin geeli, jonka olin viimeisenä nauttinut. Ko. tuotteita olin kyllä ennenkin nauttinut, ja silloin ongelmitta, mutta kun en ole mikään intohimoinen geelinimijä, niin kokemukset olivat rajallisia ja useamman vuoden takaa.

Siirryin siis rusina-urheilujuoma-linjalle. Vatsa esitti tähän vastalauseensa muutamaa kierrosta myöhemmin ja matka alkoi jo tuntua enemmän kuin 30 km:n vauhtilenkeillä. Pohkeiden jumitus alkoi levitä nilkkoihin ja reisiin. Yhdestoista kierros päättyi samoin kuin seitsemäs ja kroppa alkoi olla kovinkin loppuunajettu. Tähänkö se jää? Maratoonin matkalle surkealla vauhdilla ja mies ei pääse edes neljäänkymppiin. Jätän piponi ja hanskani tavarasäilytykseen ja suuntaan synkin aatoksin kohti maratoonin väliaikaa. Tuon 1½ kierroksen aikana syntyi tärkeitä päätöksiä: ensinnäkin siirryin takaisin geeli-vesi-linjalle ja sitten se tärkeämpi, jonka vuoksi vihasin itseäni seuraavat seitsemän tuntia; eli tämä menee nyt loppuun asti, voimasana.

Muureista ei hirveästi ole kokemusta, mutta kai yksi sellainen tuli vastaan jo ennen viidenkymmenen täyttymistä. Aiemmin tuntemukset muurista olisi voinut summata, että kropasta loppui energia – nyt energia loppui pelkästään lihaksista, mutta sitäkin täydellisemmin. Päätös oli kuitenkin tehty ja naamaan ahdettu ravinto alkoi pikkuhiljaa vihdoin imeytyä. Jokin kierros oli välillä taas jopa kokonaan juoksua ja ehdin jo innostua comeback'stä ja second wind'stä, mutta kierrosta enempää ei tarmo riittänyt. Samalla hautasin viimeisetkin uskon rippeet säällisen ajan saavuttamisesta. Juostujen pätkienkin vauhti hidastui jatkuvasti, mutta aloin saada kiinni rytmistä, jolla kävelypätkät eivät venyneet enää liian pitkiksi. Muutamia nettituttuja puolikkaan juoksijoita näin kyllä tällä välillä, mutta en ilmeisesti juttutuulella ollut. Vauhdikkaammassa vaiheessani olin Tuulaa nähnyt n. 15 kilometrin välein, mutta en enää lähes kymmeneen kierrokseen. Elämäni kannustavin ohitus tapahtui lopulta jollain kierroksella, kun hyvävoimainen nainen pyyhälsi ohitseni. En muista vaihtamiamme sanoja, mutta tuon kohtaamisen jälkeen olin varma maaliinpääsystäni.

Viidenkympin jälkeen kierrokset ja kilometrit ovat vain hämärää mössöä ja vaikka ne olivat yksiä elämäni pisimpiä minuutteja (ja tunteja), niin niistä ei ole juuri mitään sanottavaa. Välillä tuli lunta, välillä kävi "kauhea puhuri" ja välillä oli suorastaan kuuma. Kahdennenkymmenennen kierroksen täyttyminen oli iso helpotus. Lasken päässäni aina yhteen kolmijakoisesti, ja sen vuoksi 14 ja 28 km:n väliajat ovat maratoonilla minulle aina tärkeämpiä kuin 21,0975 km:n. Tuo 2/3 matkasta on aina ollut myös lopullinen vedenjakaja juoksuissani. Lisäksi jäljellä olisi enää yksinumeroinen määrä kierroksia! Seuraavaan välitavoitteeseen, toisen maratoonin väliaikaan, oli kuitenkin matkaa puolet vielä juostavasta matkasta. Kierros kierrokselta keskeytysajatukset maistuivat karvaammilta, koska matka olisi pitänyt jättää kesken jo kymmeniä kilometrejä sitten ja koko tämä välimatka olisi juostu turhaan. Hämärä mössö jatkui.

Ensimmäinen maraton: 3:42. Toinen maraton: 5:21. Epätoivoinen naurahdus seuraa väliajan tajuamista, mutta eipä sillä enää ole väliä, vajaa viisi kierrosta enää! 27. kierrokselle saan seuraa, kun viimeistä kierrostaan aloittava juoksija ottaa minut kiinni. Hän ei siis ollut juoksemassa 30. kierrostaan, kuten ymmärsin, vaan keskeyttämässä tämän kierroksen jälkeen. Vaihdamme ajatuksia nuoren juoksijan elämästä ja häviämisen kauheudesta, kunnes oma menoni vaihtuu taas kävelyksi. Kuten sanottua, luulin hänen olleen sillä 30. kierroksella, joten nähdessäni hänet vielä huoltoalueella tunsin helpotusta puolestansa sekä tietysti pientä kateutta, koska olihan itselläni vielä kierroksia jäljellä. Nyt kun tilanteensa lopulta tätä kirjoittaessani tajusin, niin toivotan pikaista toipumista ja ensi vuonna isketään molemmat ihan eri tulokset tauluun näillä matkoilla!

Mikäli sallitte paluun takaisin omaan kisaani, niin olen jo viimeisellä kympillä! Kolme kierrosta enää. Innostun oikein kiristämään vauhtia kierroksen alussa, mikä kostautuu välittömästi ylipitkänä kävelymatkana. Uskaltaudun myös nostamaan välillä katsettani varpaistani, joissa se on viihtynyt ilmeisesti useamman kymmentä viimeistä kilometriä, ainakin selkäkipujen perusteella. Pimeän laskeutuessa järjestäjät ovat merkinneet reitin valaisemattoman osuuden kynttilöillä ja täysi kuu tuo oman mausteensa veret seisauttavaan maisemaan. Yritän hillitä tunteeni parhaani mukaan, sillä tässä vaiheessa maltilla pääsen vähimmällä tuskalla ja ajankäytöllä maaliin. Kymmenen ja kahdentoista tunnin välillä ei loppuajalla olisi minulle kuitenkaan mitään merkitystä. Halusin vain pois. Lopulta se viimeinen kierros alkaa ja vaikka matkanteko on kompurointia ja tuskaa, niin lopun lähestyminen saa kulkemaan juoksua muistuttavalla tavalla eteenpäin. Välillä kannustan itseäni toistamalla jäljellä olevaa kilometrimäärää, mutta aina kohdatessani seuraavan kilometrimerkin reitinvarrella, loppukirini säälittävyys iskee tajuntaan. Albertti oli fiksu ukko, matkan pituus todellakin riippuu tarkkailijan vauhdista. Ei se turhaan Nobelia saanut.

Hiilihappo kirvelee ikävästi kylmettyneen kurkunpäätäni, mutta kola maistuu taas NIIN hyvältä. Kumoan vielä, samaa ruuminosaa rauhottaakseni, kurkkuuni mukillisen mustikkakeittoa ennenkuin suunnistan suihkuun. Voitetun ottelun jälkeen tunnelma pukukopissa on aina hieno, mutta vaikka tunnelma onkin juoksukisan jälkeen erilainen, niin samanlainen yhdessäonnistumisen tunne on kaikilla. Tuo tunne kasvaa eksponentiaalisesti juostun ajan funktiona, väsymyksestä huolimatta. Ikävä olisi saapua ja poistua ensimmäisen ja ennen seuraavan saapumista.

Näen Tuulan vielä kertaalleen hallin aulassa. Komea ennätys alle 12 tunnin on syntynyt! Ehkä se mullakin vielä paranee... Huoltopiste jatkaa tarjoiluaan vielä kisan jälkeenkin, mutta ruoka ei ole koskaan kisan jälkeen uponnut. Haen kuitenkin tarvittavaa energialatausta bussipysäkille kävelyyn toisesta kolamukillisesta. Onneksi Pirkkahallin pysäkki on linjojen päätepysäkki, joten nysseä ei joudu kylmässä odottamaan. Tuo kävelymatka kisaa kuitenkin tiukasti elämäni pisimpien minuuttien tittelistä kolmanneksi viimeisen kierroksen kanssa.

Damage Done

Kilpailu oli lopulta helppo "lähtökohtiin" eli ensimmäisen 30 km:iin nähden. Totaalisen jalkalihasten voimattomuuden ohella oikea nilkkani on edelleen turvoksissa ja suurin huolenaiheeni tulevilla viikoilla, lisäksi oikeassa pikkuvarpaassa oli enemmän rakkoa kuin varvasta ja yksi kylkiluu oli hieman arka. Polarin pehmeä sykevyö painoi tuota kylkiluuta ilmeisesti koko matkan, joten kyllä silläkin saa vahinkoa aikaan. Pohjelihakset palautuivat normaaliksi ensimmäisenä, joten syy niiden toimimattomuuteen kisan aikana jää arvoitukseksi. Varpaankynsistäni en vieläkään ilmeisesti menetä sitä ensimmäistäkään. Nilkkaa lukuunottamatta, näin kaksi päivää kilpailun jälkeen voisin harkita jo sellaisen kevyen kn-lenkin tekemistä. Vaikka sen epäonnistuneen aikatavoitteen kanssa juoksin jo reilut kuusi tuntia, niin pitäisi se käydä vielä lenkillä käsittelemässä ennen ajatusten siirtämistä ensi vuodelle. Sunnuntaina ainakin pääsee lenkille, mutta silloinkin on lappu rinnassa, joten saa nähä millaista on meno.

Kommentit ovat olleet kisan jälkeen lähes poikkeuksetta positiivisia ja siitä iso kiitos teille kaikille! Paljon helpompi on ollut käsitellä tätä "epäonnistumista" kuin esim. Nuuksiota. Juoksuhulluus jatkukoon.

Polarin data: https://www.polarpersonaltrainer.com/user/calendar/item/analyze.ftl?id=208802701&r
Viralliset tulokset: http://www.kotikone.fi/pjh/running/wiha/online2013/100km_M_res.txt
Epäviralliset väliajat: http://www.kotikone.fi/pjh/running/wiha/online2013/100km_M_laps.txt