17.9. 2012 juostiin Tampereen Hervannassa jo kolmatta kertaa Hervannan ympärijuoksu. Alkuperäisestä kolmikilometrisestä on siirrytty lähes kymmeneen, mutta edelleen kannustetaan terveisiin elämäntapoihin, kiillotetaan teekkarien mainetta ja kokeillaan ehkä hieman rajojakin. Sää ei hellinyt samalla tavalla kuin neitsytmatkalla, mutta silti paikalle oli intoutunut yli sata teekkaria ja fuksia. Suurimmat massat liikkuivat rennossa sarjassa, mutta kilpasarjalaiset kisasivat maineesta, kunniasta sekä kisaeväistä.

Hiukkasmenestys oli jälleen taattua, kun sekä yleisen että naisten sarjan ensimmäiset sijat matkasivat sähkökellariin. Palkintosijojen ulkopuolellakin hiukkasedustus oli äärimmäisen vakuuttavaa - liekö syynä ollut kotietu, kun järjestelyissäkin oli vahva hiukkaskonsentraatio. Kärkikolmikoksi muodostui:
1. Tuukka Peltola 36:22
2. Jussi Miettinen 37:03
3. Olli-Petteri Hirvonen 37:45

Juoksun järjesti Sporttipoppoo

Juttu julkaistu Liaanissa

 

Tarkemmin omia fiiliksiä, jos haluaa avata, niin startti oli reilu kaksi viikkoa Nuuksion keskeytyksen jälkeen. Käden kanssa ei vieläkään säbäilty, joten takana oli melkoisen paljon juoksutreeniä. Lähtö oli maanantaina ja edellisellä viikolla ainut lepopäivä ladattiin keskiviikolle, juoksua viikkon mahtui äkkilaskemalla 137 kilometriä. Maiharit olivat siis tutut ja kisana lähdettiin lähinnä osallistumisen ilosta, olihan sääkin niin messevä (pilvinen ja sateen uhka). KeparDIen (suunnistus- ja pitkien matkojen kerho) lähipäiville suunniteltu Suolikon Sinko piti ennakkosuosikit kotona latautumassa, joten menestysmahdollisuuksiakin olisi. Alkuun lähdin seurailemaan kärjen vauhtia tuvallisen matkan päästä, hyvä niin sillä ensimmäinen yllätys tuli jo parin sadan metrin jälkeen, kun reitti kaartoikin vasemmalle eikä oikealla. Ja sotasuunnitelma uusiksi, loppumatka olisikin nousua...

Reitti kulki pitkälti omaa Hervannan kierrostani pitkin, mutta tosiaan päinvastaiseen suuntaan kuin olen itse tottunut juoksemaan. Ensimmäinen mäki Vaajakadulla ei vielä ottanut porukalta luuloja pois, mutta tiukempi Kanjoninkadun nousu toi minut jo kolmen joukkoon. Ylämäkitreenijuoksua on kiittäminen monesta tuloksestani (ehän mä tasasella pärjääkään). Kärkikaksikko kääntyi kuitenkin Opiskelijakadulla harhaan, joten jouduin kiristämään hiukan tahtia päästäkseni kuuloetäisyydelle ja huikkasin mutkasta peräänsä, että tännepäin. Olivat sentään jo hidastaneet ja katselivat ympärilleen epävarmoina. Matkaa pääsin siis jatkamaan porukan kärjessä täysin omilla ansioilla...

Ahvenisjärventie lasketeltiin isompna ryppäänä, mutta Ruuskontielle käännyttäessä tiesin tässä olevan minun ratkaisunpaikkani. Kiihdytin vaivihkaisesti alikulun jälkeiseen nousuun ja jatkoin kiihdytystä vielä tasaisella ja kas kummaa, se toimi. Toimi ja toimi, karmea kylkikramppi löi miehen lähes kaksinkerroin puoli kilometriä myöhemmin, mutta vauhti ei saanut hidastua, maistoin jo voiton. Tuskaa vastaan vain ja niin kovaa kuin vain millään voi. Kuuntelin koko ajan takaa lähestyviä askeleita, mutta oman hengitykseni pihinän alta en kuullut mitään. Kramppi esti kokonaan syvään hengittämisen ja viimeiset kilometrit painettiin tiheällä pintahengityksellä noutajaa odotellen, en viitsinyt vilkaista taakseni, lähestyvät juoksijat olisivat siitä saaneet tarmoa lisää ja itsellä oli muutenkin vaikeaa. Todellisuudessa kakkosena taivaltava ei tainnut olla edes samalla suoralla enää...

Viimeinen käännös, reittiopas kannustaa minua pyöränsä päältä, loppukiri! Ei, nyt avattiin liian aikaisin, katu jatkuu loivana ylämäkenä ja alle neljän minuutin kilometrit tuohon astisessa elämässäni olivat laskettavissa yhden maratonin kilometreillä, joten tankissa ei paljoa ollut. Koukkaus päätalon eteen ja maaliin. Paikalla ei ole ketään. Paitsi järjestäjät.

En mä tätä itelleni tee.

Pääpalkintona irtosi leipäpaketti (oli hyvää, ei muista mitä se oli) ja Jumbo-kokoinen karkkipussi! Parhaat palkinnot ikinä. Riploomi kouraan, oikeaan aikaan korjattu riploomi kouraan ja jäähylenkki kotiin.

FRWD:n versio tapahtuneesta tarkasteltavissa täältä