Lähtökohdat kuntoon

Mistä sitä aloittaisi? Kun 17-vuotias kloppi keräsi ensimmäisen DNS:nsä takareiden pamahdettua kaksi viikkoa ennen maratonunelman ensimmäisen vaiheen toteutumista? Vai siitä kuinka pitkittynyt yskä perui seuraavana vuonnakin osallistumisen, paljastuen lopulta astmaksi? Lauantaipäivästä 10.7. 2004 Alajärvellä, kun 19-vuotias juoksijanalku lopulta toteutti unelmaansa ajassa 3:47:06? Elokuun 15. päivästä 2009, kun ensimmäisen kolmen tunnin alitusyrityksen vahva itseluottamus vaihtui karvaaseen pettymykseen Helsingissä, hienosti kulkeneen 28 kilometrin jälkeen, koko kyljen krampatessa? Siitä kuinka Helsingin pettymys toi vuoden kilpailutauon? Vaiko kuinka marraskuussa 2011 leikatun olkapään kuntouttamisen jälkeen juokseminen otettiin taas vähän enemmän tosissaan, vaikka paluukisat eivät tuoneet edes uutta ennätystä? Ehkä sittenkin siitä, kuinka Tukholman karmeassa kelissä 2.6. 2012 juostu uran kymmenennes maratontulos 3:06:29 antoi ensimmäisen varman tiedon siitä, että legendaarinen kolmen tunnin raja on minullakin alittuva?

Matka on ollut pitkä ja ainut vakio on ollut pohjaton rakkaus juoksemiseen. Välissä on harrastettu salibandyä vähän enemmän tosissaan, keskeytetty di-opinnot motivaatiopulaan, sijoitettu yllä mainittu olkapää kolmasti minne sattuu, parannuttu myös mainitusta astmasta ja paljon muuta. Ehkä isoin muutos tuli kuitenkin vuoden vaihduttua 2103:een, kun päätin alkaa ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan ihan oikeaa juoksuohjelmaa. Kauaa ei tarvinnut vaihtoehtoja punnita, sillä suuri idolini Janne Holmén tarjosi erilaisen, kovavauhtiseen ja juoksuun painottuvan ohjelman, joka oli myös räätälöity (päivämäärät) Tukholman maratoonia varten. Tavallaan muutos oli paluu astman puhkeamista edeltäneeseen aikaan, kun pk oli vielä kirosana. Ilman astman puhkeamista en olisi varmaan ikinä juossut maratoonia maaliin saakka ja todennäköisesti jotain olisi mennyt isosti rikki, lopettaen juoksemisen kokonaan. Paluuta kovavauhtiseen treenaamiseen tuki nyt 8 vuoden aikana tehdyt vahvat pohjat pk-alueen juoksussa.

Holménin ohjelma

Edellytys Holménin juoksuohjelman läpiviennillä, mitä hän ei saatepuheessaan mielestäni tarvittavasti korosta, on vahva pohja peruskestävyysjuoksusta. Lisäksi jonkinnäköisiä lahjoja nopeaan palautumiseen on hyvä omata. Lisäksi tietysti peräänantamattomuus ja itsekuri seurata ja tehdä ohjelma alusta loppuun. Jokainen ohjelma on vain malli ja niitä noudattaessa oman kehon kuuntelu on tietysti tärkeässä roolissa. Itse juoksin palauttavat viikot lähinnä omalla tavallani, mutta "pääharjoituksista" juoksin (mikäli laskuni pitävät paikkansa) 45 52:sta. Poisjäättöjen syyt olivat aikataulusekaannukset (lue: kalenterinlukutaidottomuus) (3), korkea rasitustila (3) ja Sappee Uphill Run (1).

Juoksuohjelman lisäksi viikot täydentyivät salibandy- ja sählypeleistä, lentopallon pomputtelusta ja viikottaisesta kuntopiiristä (Jokkerin ventti). Kaiken kaikkiaan edelliseen vuoteen verrattuna treenaaminen oli selkeästi nousujohteisempaa, tuntimäärissä vähäisempää, mutta kilometrejä kertyi viime vuotta enemmän. Alkuvaiheessa into ja aktiivisuus riitti myös loppuverryttelyjen tekemiseen, jotkajäivät loppua kohden, kelien lämmitessäkin, kuitenkin useammin välistä

Muuten nautin kovaa juoksemisesta suuressa mittakaavassa, mutta ohjelman kulmakivet, eli pitkät lenkit peräkkäin pk- ja vk-vauhdeilla, olivat todella tuskaisia. Oikeastaan vain viimeinen 15km kevyt + 20km 1:24:ään tuntui hyvältä - sekin sitä pitkälti onnistuneen vauhdinnoston ja tavoitteeseen pääsemisen ansiosta. Harjoitusten oli tarkoituskin olla "juuri ja juuri läpivietävissä", mutta vetoharjoittelussa tehot karkasivat aina maksimiin, joten ne kulkivat valitsemaani 2:45-loppuaikaan tähtäävän ohjelmankin vaatimuksia vauhdikkaammin. Tuon liian kovankin tavoiteajan valitsin, vapaaottelufanina (kulunut fraasi niissä piireissä), halusta tehdä treenaamisesta niin vaikeaa, että kisaaminen olisi helppoa. Voin kertoa, ettei toimi juoksussa. Myös ensimmäinen tavoiteaikaa vasten juostu 8 kilometrin lenkki vanhentui vain reilut 31 minuuttia tavoitellun minuuttilukeman ollessa tuossa harjoituksessa 32. Vaikka lenkit sujuivat valtaosin tavoiteajoissa, mäkisessä maastossa ja useammin ylipitkillä kuin liian lyhyillä matkoilla, oli minulle lopullisesti selvää lumien sulettua, etten 2:45:n loppuajan edellyttämää vauhtia (3:54 min/km) pystyisi ylläpitämään maratoonilla.

Jannen kuntoilijoille suunnatut maratonohjelmat löytyvät Juoksija-lehden sivuilta.

Ruusuilla tanssimista

Uuden vuoden jälkeen alkanutta treenijaksoa leimasi vahvasti nyt tai ei koskaan -asenne. Yhtäkään lenkkiä ei jätetty kesken ja aivan päätöntä alkuvauhtiakaan ei lähdetty hidastamaan kuin akuutin hyytymisen edessä. Kahdesti kotiinpaluukin alkoi pää pöntössä oksentaen. Vaikka treenikausi sujui kerrankin sairastelematta, eivät vaivat karttaneet. 2011 talvella iskeneen plantaarifaskiitin jälkeen tulehtunut akillesjänne äityi viikkojen kuluessa pahemmaksi ja pahemmaksi, pysyen kuitenkin kinesioteippaamalla juostavana. Lenkkien ensimmäisiä kilometrejä leimasivat jatkuvasti jännekivut, kunnes nilkkojen lämmettyä juoksu lopulta helpottui.

Talvella ilmestynyt outo vaiva lonkankoukistajissa esti lopulta lähes kokonaan pitkien oikeasti rauhallisten lenkkien tekemisen - kovissa vauhdeissa vaivasta ei ollut tietoakaan - mistä johtuen palauttavat viikot menivät mainitusti soveltavalla ohjelmalla.

Viimeisen keventelyjakson alettua kaksi viikkoa ennen sitä "elämäni kisaa" meinasin kompastua siihen vanhaan virheeseen. Kun tiukka ohjelma loppui, vapautui samalla henkinen lukko ja kaikki hauskat lenkit piti päästä toteuttamaan nytheti. Sappeen Uphill Run ei sekään ohjelmaa juuri tukenut, mutta mainostivat tapahtumaa niin houkuttelevasti, että pitihän sitä käydä kokeilemassa. 10 päivää ennen kisaa, palasin pelikaverin (hän pyörän päällä) kanssa säbätreeneistä, ja perinteinen Lukonmäen nousu tuntui tällä kertaa tavallista tukkoisemmalta. Sivuutin negatiiviset ajatukset kuitenkin nopeasti, olihan lepopäivä edessä. Lauantain viimeinen "kisavauhtinen" kymppi sujui kuitenkin viikkoa aiemmin juostuun nähden huomattavasti jäykemmin, järkyttävän korkeilla sykkeillä ja 43 sekuntia hitaammin. Hälytyskellot soivat - ne huusivat. Olinko treenannut puoli vuotta kuin hullu ihan vain sen takia, että juoksen itseni ylikuntoon keventelyjaksolla? Yritin poistaa epävarmuutta vielä juoksemalla maanantain kevyen 16-kilometrisen vähän reippaammin. Vähän reippaammin vei lenkin maastoon (Lukonmäki-Suolijärven lenkki-Lukonmäki, noususumma siis 249m), kilometrin pidemmäksi ja keskinopeuteen 4:17 min/km. Huolet häivenivät, kunnes tunnustelin päiväunien ja 5 tunnin kuluttua sykkeeni pyörivän 120-130 välillä. Yksi lenkki ja 5 päivää jäljellä, ei voi mitään. "Jos pääsisi maaliin, tai juoksisi kovan puolikkaan ajan" pyörivät ajatuksissa, unelma oli murskana. Viimeinen harjoitus, vitonen helteessä, ilman kelloa, kovalla viimeisellä kilomertillä ei sekään parantanut itseluottamusta. Angstaaminen muille alkoi, otti ns. päähän.

Calm Before the Storm

Viiden hengen saattueemme saapui tutusti (toistamiseen) Tukholmaan klo 06 paikallista aikaa kisa-aamuna. Edellisvuoden hyvät kokemukset pröystäilevän suolaisesta ja rasvaisesta aamiaisesta kuusi tuntia ennen starttia ajoivat samanlaisiin valintoihin risteilijän aamiaispöydässä, jos vaikka ihme tapahtuisi. Epätietoisuus säästä vaivasi edelleen, vaikka nyt lähteet olivat jo lähes yksimielisiä siitä, että kisan aikana sataisi. Asuvalinta päätyi lopulta kevyimpään vaihtoehtoon: viime vuoden Fin Is Her -paita, lidlistä edellisenä maanantaina ostetut kompressioshortsit ja n. 1500 kilometriä nähneet Asicsin GT-2170:t, jotka olivat syksyn ja kevään aikana takoneet ennätyksen jokaisella juostulla matkalla. Kahden viikon aikana sisäänajetut uudemman mallin kengät jäivät rannalle (eli terminaalin varustesäilytykseen, olivat mukana muutenkin mielen rauhoittamiseksi). Teemana jatkui "all in" ja riskejä otettiin vähän joka sektorilla. Ikiluotettava Frwd:n mittari oli jätetty jo Tampereelle ja hätäpäissä ostetut geelit jäivät nekin rannalle. Alkuvauhti ja lopulta kisavauhtikin olisivat fiilispohjaisia, kaikki suunnitelmat olivat romukopassa. Hämmästyksekseni B-lähtöryhmään (nro:t 200-999) nostettu lähtöpaikkani loi painetta lähteä ylikovaakin, varsinkin kuluneen viikon tuntemuksiin nähden.

Korkeampi lähtöryhmä oli mukavaa vaihtelua kyynärpäätaktiikoihin ja turhanpäiväiseen lähtöpaikan metsästykseen: karsinassa kaikille jätettiin tilaa ottaa alkulämmöt koko aitauksen pituudelta aina viisi minuuttia ennen lähtöä asti. Tunsin olevani ammattilaisten (lue: väärässä) seurassa. Tuntui siltä, että kerrankin oma tekeminen sai jotain konkreettistakin arvostusta. Samalla hävetti olla viivalla ylikuntoisena. Vessajonosta bongasin Halmeen Tomin, joka oli (tuttuun tyyliinsä) pokannut isoimmat pystit Sappeelta. Rintanumero 18. "Enhän mä hävinny sille kuin pari minuuttia", ajatuksesta tuli vähän parempi fiilis. Ennen lähtöä kuuluttajat vielä lämmittivät juoksijoita ja yleisöä. Bostonin tapahtumien koskettamien ihmisten kunniaki kuunneltiin myös Sweet Carolinea, vaikken ymmärtänyt biisivalintaa, niin mieleen iski kyllä haikeus, sen verran ********************************** teko ja kolhaisi syvältä. Mielessäni pidin tuon hetken hetken hiljaisuutena, ei sillä, että olisin kauheasti suutani soittanut viimeiseen varttiin. Ajatus on onneksi tärkein ja ainakin hieno yritys hienosta eleestä. Jos joku ymmärsi laulun tarkoituksen paremmin, niin valaiskaa ihmeessä...

The Big Bang

Lähtölaukaus. Alkuvauhti pysyi yllättävänkin rauhallisena. Ongelmaksi muodostui sijoittuminen sekä kolmen tunnin että 3:15 jänisten taakse (tässä järjestyksessä...), jonne kaikki jänistelijätkin tietysti halusivat. Peesaaminen ei ole ikinä minulle sopinut eikä maltti ole siihen riittänyt, joten ajatukset kolmen tunnin jänön seuraamisesta siihen vääjäämättä tulevaan katkeamiseen asti oli kuopattu saman tien niiden synnyttyä mahdottomina toteuttaa. Ensimmäinen käännös Valhallavägenille ei jostain syystä tapahtunut molempia katuja hyödyntäen ja ruuhka kävi melkoiseksi. Pelkäsin koko ajan, että joku ajaa kantapäilleni ja se akilles repeää ihan oikeasti. Herrasta puheenollen jokaikinen (siis joka toinen) askel vain sattui ja sattui koko alkumatkan, ei puhettakaan kivun hellittämisestä matkan vauhdin tasaannuttua. Strandvägenillä tilanne oli onneksi toinen ja jänistelijöiden jäätyä rannan puoleiselle kadulle tusinan verran oman tiensä kulkijoita pääsi tekemään omaa juoksuaan rotvallin toisella puolen. Jäniksiä ei sen jälkeen näkynytkään. Juoksu kulki minulle tutusti selästä selkään, vauhdin kiihtyessä koko ajan rauhallisesti. Hengitys ei sekään puuroutunut ja olo alkoi olla sellainen, että tänään voisi päästä maaliinkin. Vitosen väliaika (netto) 20:25 oli sen alkuperäisen taktiikan mukaisesti 4:06-4:10 maastossa kilometrivauhdillisesti. Toisaalta alkuvuoden treeneissä oli tullut selväksi, että vaikka tuota vauhtia jaksaisi pitkäänkin, se tuntuisi alusta asti pahalta. Kärsimystä siis luvassa. Selkä. Ohi. Seuraava.

Asemien hakua ensi kilometreillä

Västerbron silta osa 3. Sappeen juoksusta oli jotain hyötyä, sillä tuo Tukholman "pelätty" nousu oli helppoa edelleen - jossei entistä helpompaa. Tuska puuttui vielä juoksusta (akillesta lukuunottamatta), mutta tiesin sen tulevan vielä. Jos se pysyisi poissa ensimmäisen kierroksen, niin laskin pystyväni taistelemaan maaliin. Tuska alkoi kuintekin nousta jo pian 15 kilometrin väliajan jälkeen, mutta järkyttävän kova väliaika 1:00:50 ei antanut sijaa keskeytyspuheille. Hoin vain itselleni, että kunhan akilles ei paukahda, niin jumalauta, kun tänään paukkuu. Toisen kierroksen lenkki Djurgårdenissa oli alkuosiltaan minulle uusi, sillä 2012 koko osuus sujui vastatuulessa tapojeni vastaisesti lakki silmissä, katse maassa ja edellä juoksevaa peesaten. Tie oli ihan hirveässä kunnossa ja jostakin perääni ahtautui joukko peesaajia. Eihän mun pääni kestänyt sitä painetta, vaan vitonen paukkutettiin aikaan 19:43. Yksi jaksoi seurata.

Puolimatkan krouvi

Puoliväli... Ennen väliaikapistettä oli oikein "sisustettu" kuvauspaikka, mietin jo poseerausta, mutta päätin keskittyä juoksemiseen, nyt ei ollut varaa pelleillä tai nautiskella. Puolimaratonin ennätys kirjataan nyt sitten 1:25:07, mikäs sen komeampi paikka korjata tuokin tilastovirhe. Djurgårdenin loppulenkki ei ollut läheskään yhtä helppo kuin viime vuonna, vaan tuska alkoi yltyä ja seuraavan ryhmän tavoitettuani, en päässytkään heistä enää ohi, pari kilometriä myöhemmin viidestä juoksijasta oli jäljellä enää kolme. Harmikseni kanssakilpailijani saivat minuun eroa poukkoilemalla mutkissa jyrkästi sisäkaarteiden puolelta minun tyytyessä tasaisempaan menoon. Selkäranka ei kuitenkaan taittunut, mutta nyt olivat uudet motivointikeinot käytössä. Pääasiassa laskin kilometrejä Västerbrolle, koska kisahan olisi käytännössä loppu sen jälkeen. No ei ollut.

Tuskan yltyessä kadotin suuren osan tunnosta reisissäni ja jouduin välillä tarkistamaan, että housut olivat edelleen jalassa ja minä liikkeessä. Tuska helpotti sen verran, että akilles lopetti sekin kipusignaalien lähettämisen. Toisaalta nyt oltiin uutispimennossa, sillä jos akillekselle kävisi jotain, ei siitä tulisi minkäänlaista ennakkovaroitusta. Hokemat muuttuivat muotoon: kestä. kestä. kestä. Tän kerran, kestä!

Juoksu on vielä kasassa, mutta matka näkyy kasvoilta.

Kilometrit taittuivat, paluu kaupunkialueelle ja jo kertaalleen päivällä juostulle reitille toi jo melkein kyyneliä silmiin, usko omaan selviämiseen ja kuuden vuoden unelman toteutumiseen tuntui konkreettiselta. Kokemus kuitenkin muistutti, ettei juoksu suju pala kurkussa, joten naama pokerille - vielä on matkaa. Jokainen kilometri oli kovempaa taistelua kuin edellinen ja jopa päällä ollut juoksuvarustus alkoi tuntua tonnien painoiselta. Paluu tuolle legendaariselle sillalle oli helpotus ja taisin mäessä innostua liiaksikin. Kaksi kilometriä sillan jälkeen naamalle lyötiin lukemat 35km 2:21:44. Jollain tajunnan tasolla ymmärsin, että nyt oli vauhti hidastunut jo selkeästi, vaikkei sitä juuri rakentavia ajatuksia päässä liikkunutkaan. Selkien tavoittaminen ei sekään ollut enää niin helppoa. Pitkän suoran juokseminen yksin, vaikka tiesikin saavuttavansa koko ajan edelläolevia, eikä takaa tullut ketään kovempaa, oli aivan hirveätä ja tunne omien voimien riittämättömyydestä alkoi painaa. Oloa vain pahensi yritys palauttaa loppumatka tuttuihin lenkkimaastoihin, sillä etenemisen hitaus vain korostui entisestään. Nopeasti vaihdoin "chase the drinks" -ajatteluun, vaikka juomapaikkojen tarkasta määrästä ei ollutkaan mitään tietoa. Myös tieto rypälesokerin saatavuudesta loppumatkasta antoi (valheellista) toivoa vauhdin elpymisestä lisäenergian avulla.

Neljä kilometriä maaliin ja hetken peesaamani juoksija lähtee kuin tykin suusta loppukiriinsä. Kiroan itseäni, nyt on vain pakko jaksaa, tätä tilaisuutta ei tule enää ikinä, et ikinä ole treenava näin kovaa saati sitten lähtevä näin railakkaasti. Kilometritolpat tulevat vastaan tuskaisen hitaasti, mutta koko ajan on lähempänä se raja, että selkeästi vauhtia hidastamallakin tulen maaliin alle kolmessa tunnissa. Yleisöstä imee tällaisissa tilanteissa aivan tajuttomasti voimaa. Se huuto ja tunnelma oli aivan huumaava. Otin lopulta käyttöön loppuun säästelemäni voimaannuttavat ajatukset kotimaan kisakatsomoista. Perhe seuraa ihan varmasti, ehkä muutama kaverikin. Foorumilla joku muistaa minunkin nimeni varmaan kisaseurannassa. Varasin nämä mietteet loppuosuudelle, sillä niiden mukana tulisi myös todennäköisesti itku. Mutta ei vielä. 41 kilometriä. Juoksija yrittää riistäyyä järkkäreiden otteesta ja juosta maaliin, mutta he eivät päästä häntä. Ihmettelen tapahtumasarjaa niin kauan kuin keskittymiskykyni sallii ja tunnen suunnatonta myötätuntoa tuota taistelijaa kohtaan. Ehkä hänkin tavoittelee ensimmäistä kolmen tunnin alitustaan? Tai hän on juossut jokaisen Tukholman maratooneista? Mikä tahansa hänen syynsä halulle jatkaa, ymmärtääkö kukaan, miten tärkeätä tämä on hänelle? Päästäkää irti. Ajatus katkeaa: stadion näkyy. Vielä vasen. Ja oikea. Sisään stadionille. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, että juoksijoita tulee minusta ohi. Kerrankin. Kerrankin en kilpaile yhtään ketään muuta vastaan kuin itseäni. Mutta sitäkään ei kestä kuin 30 metriä. Yritän mondolla punnertaa vielä juoksijasta ohi, mutta hän kuittaa takaisin. En päästä karkuun. Tuska loppuu kohta. Ei tarvi enää pidättää, ei jalkoja, ei tunteita. Kaarre menee huonosti, mutta loppusuoralla on tilaa. Perseeseen ammuttu karhu ulvahtaa ja sitten mennään. Kaksi paitaa jää vielä selän taakse ja se on siinä.

Epätodellinen olo valtaa mielen. Suoritusta on vaikea uskoa. Nautin seuraavista hengenvedoista täysin siemauksin. Lapsi pujottaa mitalin kaulaani, se painaa tonneja ja lippis on tiellä. Onnittelusanat seuraavat, kiitän, haluan kätellä, mutta oikea etusormeni on ilmeisesti kerännyt räät poskeltani... Milloin? Vastentahtoisesti hän tarttuu käteeni pyyhkäistyäni sen reiteeni. Ei siis housuihin, kun niitä ei ole, vaan reiteen. Olen minäkin ihmehyypiö. Pari askelta vielä pois muiden jaloista ja selkä kohti yleisöä voin vihdoin vuodattaa ne tarvittavat kyyneleet unelmani toteutumiselle. Kaikki ympärillä hiljenee, vai olenko kuullut mitään viimeiseen varttiin? Horjun stadionilta kisa-alueen putkeen, pojat kilpailevat siitä, kuka saa ojentaa minulle vesipullon. Hymyilen heidän viattomalla innokkuudelleen, voi kun tietäisitte, miten tärkeä vesipullo tämä minulle on. Innokkain voittaa. Vierelläni hoippuu vielä huonommassa kunnossa juoksija, vilkaisulla selviää kotimaaksi Norja. Suurta sielunveljeyttä tuntien en kiiruhda hänen edelleen, vaan katselen sivusilmällä, ettei hän kaadu tai loukkaa itseään, joka toinen askeleensa saatta hänet nojaamaan metalliaitaan. Haluan kysyä häneltä, onko kaikki hyvin, mutta ei siinä sanoja tarvita. Kilpailu tämä tapahtuma on viimeiseksi, viereinen juoksija huolehtisi minustakin, jos olisin vastaavassa kunnossa. Norski tapaa oman henkilönsä aidan toiselta puolelta ja tiedän hänen selviävän lopusta. Mitenkähän kavereilla menee...

Uusi kolmen tunnin alittaja, onneksi kukaan ei kuvannut heti maalialueella...

Matka jatkuu

Hienosti meni pojillakin, vaikka molemmat eivät ennätykseensä päässeetkään, niin molemmat voivat tyytyväisin mielin jatkaa kesän harjoittelua. Oma 13 minuutin parannus riittää kyllä minulle, nälkä on tyydytetty - vauhdin suhteen. Eli ennätystalkoot loppuvat tähän (toistaiseksi, jossei uutta paloa syty), nyt lähdetään nauttimaan myös matkasta ja keräämään uusia kokemuksia. Kilpailukalenteriin on jo merkitty Runner's Twilightin (violetti juoksupaita, hey c'mon!) puolikas pikkusiskon seurana ja Nuuksio klassikko. Vahvasti 60-50 harkinnassa ovat lisäksi Keuruun yömaraton sekä Helsinki City Marathon. Onnistumiset HCM:ssä ja Nuuksiossa voisivat samalla karkottaa viimeisetkin keskeytyspeikot...

Runnig Team City-Hirvien Tukholman juoksuosasto: Janne, mää ja Lauri.

Tämän kauden päätavoite oli pari vuotta sitten asetettu jo sataselle, mutta niin se mieli vain muuttui ja maratoonia yritettiin vielä kerran tosissaan. Kevään harjoituksista tuskin on tuolla reissulla hyötyä, joten pitää vielä katsoa, miten kesä menee. Nyt kuitenkin on karistettu se apina harteilta, niin voi uudelleen keveentyneellä askeleella seikkailla kummallisemmissakin tapahtumissa. Odotuslistalla on lisäksi mm. Deep Earth Run, mutta aikataulumuutos saattaa tuoda sen turhan lähelle Wihan satasta, saa nähä. Ja tietysti parin viikon päästä vedetään jo Jämsän metsissä Jukolan merkeissä!

En tiedä millaiset laput mulla on tähän asti ollut silmillä, mutta onneksi niitä ei ole enää. Kiitos tuhannesti onnitteluistanne, tykkäyksistänne ja kannustuksistanne. Erityiskiitokset perheelle kaikesta tuesta ja rakkaudesta, Tukholman reissaajille menestysnälän luomisesta ja kannustuksesta, jokaiselle lenkkikaverille motivoinnista ja uskalluksestanne liikkua kanssani sekä kaikille ystäville urheilun ulkopuolisesta positiivisuudesta. Toivottavasti toimin jatkossa enemmän teidän kuin juoksujeni ehdoilla.

PS: Jos mun juoksutekniikkani virheet kiinnostavat, niin menoa voi tarkastella täällä. Palaute kommentteihin! Kiitos mielenkkiinnostanne!