Tunteellista höpöhöpöä (varsinainen raportti alempana)

Alajärven maratonilla on täkeä merkitys juoksu-urallani. Siellä on saavutettu ensimmäinen juostu maraton, ensimmäinen keskeytys, ensimmäinen "voitto" (oman sarjan, muttei matkan voittoa) sekä kolmasti parannettu omaa ennätystä. Valitettavasti kisa siirtyi, kieltämättä hankala ajankohta tuokin, heinäkuun helteiltä kesäkuun toiseen viikonloppuun, eli päällekäin Jukolan viestin kanssa. Maratooneja on Suomi pullollaan, ja Jukola sen verran harvinaisempi joukkuekisa omassa kalenterissa, että Alajärvellä ei vuoden 2008 jälkeen ole tullut vierailtua lenkkitossut jalassa. Vaikka vuoden 2014 Jukolan viestin sijoittuminen juuri Kuopioon (synnyinkaupunkini) houkutteli, niin aikaisessa vaiheessa edellisen vuoden puolella asetin Alajärven maratonin prioriteeteissa korkeammalle.

Vuonna 2005 yritin Alajärvellä suoriutua elämäni toisesta maratoonista, mutta kaksi päivää aiemmin armeijasta kotiutunut reservin vänrikki hyytyi 28 kilometrin matkalla. Tuosta kilometrimäärästä on sittemmin tullut itselle se kynnys, jonka jälkeen tietää päivän tuloksen. Sattumoisin 28 kilometriä on 2/3 42:sta ja lasken päässäni mieluiten kolmijaollisesti, sattumaa? Pointti nyt kuitenkin oli, että tuolloin juoksin isoveljeni kanssa ensimmäistä kertaa samassa kisassa – hän puolikkaalla. Vuoden 2013 Runner's Twilight taas oli ensimmäinen kisa, jonka juoksin siskoni kanssa. Tärkein tavoitteeni tämän vuoden kisan suhteen olikin houkutella mahdollisimman moni perheenjäsen mukaan juoksemaan. Vanhempani vetäytyivät aikaisessa vaiheessa huoltojoukkoihin ja pikkuveljeni ei päässyt osallistumaan pakollisen asepalveluksen vuoksi.

Alajärvi näyttelee toistakin osaa elämässäni, sillä paikkakunnan apteekki on isäni omistuksessa. Tapahtuma tarjosi siis loistavan mahdollisuuden nostaa yrityksen imagoa ja alentaa työntekijöiden kynnystä osallistua urheilukisoihin yrityksen väreissä.

Malttia, malttia, eli viimeistelyjakson sietämätön vaikeus

Sappeen kisaraportissa avasin jo hieman loppukevään ongelmia, eikä sitä parissa viikossa ihmeitä saanut aikaan. Eniten harmitti edelleen Tuusulan kisan missaaminen, sillä kunto todellakin oli silloin kohdallaan! Ei nyt ennätyskunnossa, mutta hyvinkin kolmosen kunnossa. Oli vaikeaa suhtautua alentuneeseen suoritustasoon, kun julkisesti tuli jo uhottua (itseni motivoimiseksi), että Alajärveltä kelpaa pelkästään voitto ja kolmosen alitus olis kiva sekin. Viimeiset valmistavat vk-treenit loivat hieman valoa tunnelin päähän juoksukunnon osalta. Toisaalta tuossa linkitetyssä harjoituksessa oikea etureiteni venähti kahdeksan kilometrin kohdalla. Huippukunnon herättämisen suhteen elettiin kuitenkin omasta mielestäni niin tärkeitä aikoja, että teipillä ja tukisiteellä tuetulla jalalla tuli kilometrejä kerrytettyä levon sijaan. Todennäköisesti näiden toimien vuoksi viimeisillä lenkeillä alkoi taas vasen SI-nivel jumiutua, mikä säteili hyvin ikävänä kipuna takareiteen. Rajoilla mentiin jälleen kerran.

Sisko kysyi viikkoa ennen kisaa (puolikkaalle osallistumassa), paljonko tulevalla viikolla saisi juosta. Vastasin "2x5 km". Seuraavana tiistaina olin juossut neljä vähintään kahdeksan kilometrin lenkkiä sille viikolle. Normisetti. Samalla olin hankkinut ongelman nimeltä kenkä. Edeltävällä viikolla olin ostanut hyvällä hinnalla Asics GT-2000 HCM 2013 -mallit, joita en kokenut tarpeelliseksi sen enempää ajaa sisään, sillä 2100-sarjalaisella on kohta 10 vuotta juostu ja edellinen perustennari oli juurikin GT-2000. Pajulahden pintakaasuleiriltä asti, kokeiltuani pikaisesti ko. kenkiä, olin kuolannut Adidaksen Adizero Adios Boostien perään. Kisaviikko alkoi lenkillä Tampereen keskustaan, josta köpöttelin takaisin em. kengät kainalossani. Pitihän niitä käydä nyt vähintään kokeilemassa ja sen verran kevyesti irtosi "rento kova" (tai kisavauhtinen), että Boostit pääsivät samantien mukaan kuvioihin. Sen verran erilainen kenkä on kuitenkin kyseessä, että tuttu ja turvallinen Asics (joka sopi aika parahaultaisesti kisa-asuunkin) valikoitui kisakengäksi. Kenties viimeisen kerran?

Uudet kengät

Keskiviikon ja torstain onnistuin jotenkin taistelemaan täysin lepopäiviksi, vaikka koko keskiviikon satoikin juuri ihanasti... Torstaina siirryin siskon kyydissä Virtain tukikohtaan, jossa heitin vielä perjantaina testilenkin. Takareisi oireili autokyydin jälkeen entistä pahemmin ja huoli edes maaliin pääsemisestä alkoi kasvaa.

Kisa-asu, nappisilmä tunki kuvaa. Vannon sen.

Onneksi illan ajaksi löytyi tekemistä, joka vei ajatukset pois juoksemisesta. Älkää kysykö.

Kisapäivä on AINA Juhlapäivä

Kisapäivän sääennusteet herättivät hämmennystä, kun pahimmillaan keli vaikutti kovin tukholmaiselta... Kisa-aamu valkeni kuitenkin selkeänä ja inhimmillisen lämpöisenä. Navakahko tuuli kuitenkin huolestutti. Startti oli vasta iltapäivällä, joten aamulla kerkesi stressata ihan kunnolla. Puolikkaalle starttaavat sisko avomiehineen sekä isoveli ovat toki hieman kokemattomampia, mutta tuntui siltä, että itse tärisi eniten. Perheen koirakin aisti jännityksen, mutta toisaalta häsläämisensä kevensi muiden tunnelmaa.

Kisapaikalle saavuttiin melko niukalla marginaalilla, puoli tuntia ennen lähtöä. Lämittelyyn kyllä riitti aikaa, muttei mielen rauhoittamiseen. Kokemuksesta oli nyt hyötyä, kaikessa rauhassa suuntasin ensimmäiseksi vessajonoon ennen lähtönumeroiden ja kisavarusteiden välppäystä. Totesin vatsani ainakin toimivan, ja kun kisan urheilujuomakin oli (minulle) hyväksi havaitsemaani Dexalia, joten yksi huoli oli taas vähemmän. Venyttelyiden ja parin lämmittelykierroksen jälkeen kävin toteamassa huoltojoukoille, että nyt on ylipitkä reitti tai edeltävinä vuosina on menty vajaa, koska maratonin lähtöä oli siirretty 200 metriä taaemmas. Huitoivat minua siirtymään lähtöalueelle... Lähtöön oli vielä 3 minuuttia. Aina auttaa nähdä muiden stressaavan itseä enemmän. Lähtöviivalla oli lupsakka meininki kokeneempien huudellessa toisilleen. Kävelin ensin porukan hännille, mutta kuullessani, että kenttä kierretään todellakin kertaalleen, siirryin toisen GT-2000-miehen taakse kakkosriviin. Paukusta lähdimmekin samaan tahtiin jahtaamaan sata metriä edempää lähteneitä puolikkaan (ja vartin) juoksijoita. Kokemus auttoi ohitustilanteessakin, kun valitsin takasuoralla ulkoradan, koska kentältä poistuttaisiin seuraavasta kaarteesta varsinaiselle reitille. Ensimmäisen kilometrin kestettyä peräti 4:23, nostin hieman vauhtiani ja jätin maratonin taivaltajat taakseni.

Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen kääntyivät varttimaratonin juoksijat paluumatkalle ja laskin edelläni juoksevan vain kuusi puolikkaan menijää. Henkisesti olin jo valmistautunutkin taivaltamaan toisen kierroksen yksin, sillä vaikka en osaa peesata millään tavalla, niin edellä näkyvä selkä auttaa aina — vaikka se etääntyisikin. Yritin karistaa toiselle kierrokselle karkaavia ajatuksia ja keskittyä nykyhetkeen. Vaikka tuuli iski alavilla peltopätkillä pahasti vastaan, oli pilvetön päivä sen verran kaunis, että huomasin jopa ihailevani välillä maisemiakin. Edellisten vuosien kokemukset tältä reitiltä palailivat mieleen matkan edetessä. Päällimäisenä vuosi 2006, kun käännyin johtopaikalta toiselle kierrokselle. Keli oli tuolloin melko säälimätön, mutta pahimmin petti kokemattoman juoksijan pää. Vaikka lopputulema oli miesten yleisen sarjan voitto, oli kisa aika puhdas pettymys, mutta sellaisena erittäin opettavainen!

Kymmenen kilometrin kohdalla saavutin yhden puolikkaan juoksijoista ja hetken ei tarvinnut enää puskea yksin. Maantien varsi vaihtui soratieksi järven eteläpuolella ja huomasin saavuttaneeni taas kaksi puolikkaan juoksijaa. Tyypeillä oli sen verran hyvä meno päällä, että tyydyin jopa peesailemaan muutaman kilometrin. Maltin puutteesta kuitenkin tunnetusti kärsin, joten aivojen kiljuessa: "sä ohitat nyt oikeasti puolikkaan juoksijoita 13 kilometrissä? Tollo!", laitoin vilkun päälle ja aloin tehdä eroakin. 14 kilometrin lätkä tiesi väliaikaa. En ollut mittaria vilkuillut todettuani toisen kilometrin sujuneen lähempänä kolmosen vauhtia kuin ensimmäisen. 1.01.33 pisti hieman pohtimaan, sillä piippauksista päätellen tolpat olivat olleet vähän missä sattuu (tai matka ylipitkä). Toisaalta kolme tuntia olisi vielä haarukassa puristamalla, mutta niukan kolmosen alituksen hakeminen yhä enemmän oireilevan takareiden kanssa olisi ollut melkoista uhkapeliä. Pohdinta katkesi hetkeksi, sillä sieraimiini leijaili ihastuttava tuoksu... Sikala! Matkan varrella ol itosiaan nykyään sikala ja sen tuoksun tunnistaisin vaikka unissani! Ajatus karkasi taas, se karkasi lapsuuden huolettomiin kesäpäiviin kummivanhempien luona Ylistarossa. Rauhalliset ajatukset rikkoi ohittava pyöräilijä (mentiin jälleen maantien vartta ennen loppumatkan kevyen liikenteen väyliä): "kakkoseen 50 metriä". "Mitääh?!?", huusin mielessäni, mutta nyökkäsin kiitoksen Ankkureiden miehelle. Edelläni taivaltava puolikkaan juoksija oli sen verran lähellä, joten hän ei voinut sekoittaa tuota kokomatkan kakkosta puolikkaan juoksijoihinkaan (koska silloin ei olisi sijoittnaut minua kärkeen). Luulin jättäneeni muut kokonaisen juoksijat jo selkeästi... Päätös syntyi tuossa hetkessä unohtaa ajan juokseminen ja aloittaa jo valmistautuminen toiselle kierrokselle, joko kahden koplassa tai soolona. Vauhtia en kuitenkaan alkanut pudottamaan, pitkä hiillostus olisivat 400 metrin kirin lisäksi aseeni tässä taistelussa.

Onnekseni edelläni juokseva puolikkaan kolmonen juoksi tasaisesti eikä lähtenyt kiristämään loppua kohden, joten seurailin jonkin sadan metrin päässä takana samaa tahtia. Palautin mieleeni loppulenkin iskun paikat ensimmäisen kierroksen loppuessa ja toisen alkaessa. Kenttäkuulutusten perusteella Tampereen Maratonklubin edustaja tuli takaa edelleen vajaan sadan metrin päässä, mutta näköyhteyttä en saanut, saati hakenut. Oppirahat oli maksettu vuosia sitten ja nyt oli aika suorittaa tutkinto ja juosta toinen kierros soolona myös ykkösenä maaliin. Kentällä katsojilta tuli jo kannustustakin, joten toiselle kierrokselle kurvasin hyvin latautuneena. Ratkaisukierros alkoi tietysti vastatuuleen. Koitin hillitä menohalujani ja jatkaa vain samalla tahdilla puskematta liikaa tuulta vastaan.

Meno oli tasaisen tappavaa, mutta väsy alkoi hiipiä puseroon. Tiesin, että maaliin tullaan joko tällä aivan samalla tahdilla tai sitten ei ollenkaan. Ei ollut enää varaa sekoittaa rytmiä, sillä kaikki oli jo pelissä. Hyvin aikaisessa vaiheessa jouduin jakamaan loppumatkan juomapisteisiin, osin varmasti seuran puuttumisen vuoksi, mutta pystyin tehokkaasti välttämään matkan loppumattomuuden aikaansaamaa epätoivoa lähes koko matkan. Kolmas ja viides juomapiste olivat mutkan ulkokaarteissa, joten juomien nappaaminen sotki vähän rytmiä ja pelkäsin molemmilla takareiden hirttävän kiinni matkan jatkuessa. Olen kyllä opetellut juomaan juosten, mutta mukien nappaaminen pöydältä olikin sitten hankalampaa. Matkalla sain kuitenkin tsemppausta kahdelta Häjyjen ikinuorelta kuntoilijalta sekä vanhemmiltani, jotka tosin häädin maalialueelle, koska pelkäsin intoutuvani lisäämään vauhtia liikaa.

Olin matkan aikana muka hieman säästellyt viimeiselle vitoselle, jolla tuuli oli tarttunut ensimmäisellä kierroksella todella ikävästi kiinni. En kuitenkaan tarpeeksi, vaan epätoivo iski kuitenkin tällä osuudella useampaankin kertaan, kun kova tuulenpuuska löi suoraan kasvoille. Yritin jotenkin ylläpitää samaa juoksurytmiä tuulesta huolimatta, voimien ehtyessä nopeasti. Halu päästä maaliin oli kuitenkin tässä kisassa niin valtava, että selvisin tuulensuojaan joenrantaan viimeisellä kolmelle kilometrille. Ankkureiden mies oli pyörällä minut aiemmin ohittanut, muttei ollut tällä kertaa tilannetietoa jakanut. Pallottelin mielessäni oliko seuraava niin lähellä tai niin hyvävoimainen, että oli selvää minun häviävän vai oliko peli selvä. Pitäisikö kysyä onko johtoni jo selvä? Entä jos ei olisi? "Turpa kiinni nyt, jatkat vain, ei se tilannetieto ainakaan auta sun juoksuasi!". Kahdenkympin lätkä tuli "loppunousussa" lopulta vastaan ja jalat intoutuivat lähestyvästä maalista, keskittyminen rikkoutui ja karmea kylkipistos iski oikealle puolelle. Vauhtiin päässeitä jalkoja en pystynyt enää hillitsemään, yritin vain painaa sormilla pistoskohtaa. Urheilukenttä palajastui puiden välistä ja vaalean vihreät paidat tuntuivat kansoittaneen koko katsomoalueen! Keskittyminen hajosi lopullisesti ja itku pidätellen matka jatkui ensin katsomoalueen ohi ja lopulta kentän sisäänkäynnin kautta katsomon editse maaliin. Viimeisellä asfalttipätkällä seisoi pikkuveljeni kannustamassa, heitin ylävitoset ja hän lähti vielä perääni kirittämään. Tässäkään vaiheessa en ollut vielä kertaakaan vilkaissut taakseni, joten säikähdin kilpailijan saavuttaneen minut ja iskevän hirmuista loppukiriä. Sormet takaisin pistoskohtaan ja oma vastaus pöytään. Kuuluttaja ihasteli lentävää askeltani ja ymmärsin lopulta olevani yksin loppusuoralla. Hiljensin vauhtia sen verran, ettei pistos enää haitannut ja hivuttauduin maaliin.

Paidan vaihto ja narut esiin! (OBS! lisää kuvia tulee ajan kanssa, kun hovikuvaaja purkaa tuotoksensa)

Tulokset on luettavissa täältä ja Polarin tarina reissusta täältä.

Jänistelyä

Tällainen kisaraportti oli ensin aikomus kirjoittaa, mutta juhlamaratonin kunniaksi päädyin antamaan teille hieman vakavammin ja tarkemmin kerrotun tarinan. Mutta tässä sitä mun huumoriani, anteeksi jo etukäteen:

Muuten Alajärven maratonin järjestelyt olivat hyvällä suomalaisella perustasolla, mutta jänistoiminta oli aivan surkeata! ensinnäkään jänisten olemassaolosta ei ollut ilmoitettu kisan sivuilla millään tavalla. Toisekseen jänisten tavoiteaikoja ei lukenut missään heidän varusteissaan tai muualla. no ei siinä mitään, kun enhän mä osaa peesatakaan...

Ensimmäisen kierroksen juoksin hieman yli kolmosen vauhtia ja jänis kulki kaukana edellä. Pitkillä suorilla näin siitä alkumatkasta vielä vilauksia, mutta loppukierroksen aikana en havaintoja saanut. kierrosten vaihtuessa jänö oli ilmeisesti pysähtynyt enemmänkin tankkaamaan, sillä kentältä poistuessani jänis oli ilmestynyt suoraan eteeni. Väliaika oli kuitenkin minulle useamman minuutin yli puolentoista tunnin, joten kolmen tunnin jänöstä tuskin oli kyse. Ensimmäisellä suoralla sitten jänis kiihdytti taas ja jäin ihmettelemään, mitä pelleilyä tämä nyt on... Edes Tukholmassa jänikset ei ole näin huonoja! Pikkuteille jälleen kääntyessäni jänö oli hyytynyt eteeni, mutta piristyi minut nähdessään. Minä kun en oikeasti osaa peesata ja oikeastaan vihaan sitä ja nyt tämä jäniksen kuvatus pakottaa minut peesaamaan...

Yritin sulkea jänön pelleilyt mielestäni, mutta jatkuva kiihdyttely ja pysähtely alkoi ottamaan aivoon. Juomapaikoillakin löytyi aina aikaa turista toimitsijoiden kanssa, ihan kuin tavoiteaikaan ei olisi mikään kiire. 28 kilometrin väliaika osoitti, että kolmen tunnin junasta oltiin jo neljä minuuttia perässä ja yritin hätistää jänistä kiristämään tahtia. Hetken välillemme syntyi jälleen eroa, mutta pian olin taas melkein puskurissa kiinni. Harmillisesti pahimmatkaan vastatuulipuuskat eivät tuntuneet jänikseen vaikuttavan millään tavalla, enkä peesiapua saanut sitä eniten tarvitessani. Reilu peli.

Viimeisillä kilometreillä olin pelleilyyn nini turhautunut, etten enää edes huomannut jäniksen liikkeitä, maalisuoralla se kuitenkin pomppi kannustamassa, vaikka kolmen tunnin tavoiteajasta ainakin jäätiin kuusi minuuttia!. Meinasin vetää siltä talttahampaat ristiin.

Minulla ja johtoautolla on viha-rakk... siis vihasuhde. ainakin mun puoleltani.