Salibandy, sähly, säbä, kaikki kelpaavat minulle hien vuodattamiseen, mutta eiväthän nuo aivan samaan asiaan aina viittaa. Sähly on (karmeimmillaan) sitä vastustajan mailan hakkaamista koulun pienessä jumppasalissa, missä osumatarkkuudella tarkoitetaan sitä, että osaat vetää pallon niin käsittämättömän pieneen maaliin, ja liikkuminen sitä, että jaksat juosta pallon perään joka tilanteessa. Salibandy on tuosta kuntoilumuodosta säännöillä jalostettu Suomen – lähestulkoon – kansallispeli.

Harratimme isoveljeni kanssa jo tenavina omakotitalomme takapihalla lätkämailoilla ja tennispallolla "maahockeyta". Ensimmäisten sählymailojen eksyttyä kotiimme, on vanhempien hermoja koeteltu myös sisäpeleillä yläkerroksessa. Ala-asteella olin sählyssä aivan surkea, niinkuin kaikessa muussakin liikunnassa (pl. pitkät juoksumatkat, kuten 600 metriä), vaikka joku luokkien välisten turnauksen mitalikin pitäisi laatikoista löytyä, mutta ihan säälistä mut sinne otettiin pelaamaan. Yläasteella olin jo enemmän salibandyä muistuttavassa lajissa (semmonen nykynen F-poikien lyhennetty kenttä, ei meillä mitään laitoja ollut) edelleen surkea, mutta Fatpipe Venomini kanssa kävin uskollisesti koulun liikuntatunnit ja kaikki vapaaehtoiset sählykurssit läpsimässä. Venom taisi jaksaa kuusi vuotta, kunnes jossain lukion palloilutunnilla hajosi ja korvaajaksi ostettiin Godar, jonka jäykkyys muistikuvieni mukaan oli 21, mutta pakkohan sen ny ainakin 27 oli olla. Tietenkään en mistään jäykkyyksistä, mailojen pituuksista, saati lavoista tuohon aikaan tajunnut hölkäsen pöläystä, mutta enää en ollut aivan kädetön pelaaja, vaikka vasen pakki olinkin.

Vaikka koulun liikuntatunnit ja joukkuepelit jollain tavalla vetivät puoleensa ja kaikki vapaaehtoinenkin näiden puitteissa tuli aina kahlattua läpi, ei minulla lajiin syntynyt sen kummallisempaa suhdetta, kunhan omistin mailan (iso asia tuolloin). Tietenkään en ole ikäisteni kanssa juurikaan ikinä tullut liian hyvin toimeen, niin joukkuelajit eivät tarjonneet mitään sen suurempaa nautintoa kuin mitä lenkkeilystä sain. Lukion päätösvuoden aikana liikuntatarjonta olikin sitten hyvin rajallista ja laji unohtui. Kajaanissa (intissä) oli toki harrastusmahdollisuuksia tämänkin lajin suhteen ja ilmeisesti ihan hyvät pelitkin pyörivät, mutta eipä sitä tullut silti lähdettyä. Jotenkin sitä oli p-kaudella niin pihalla koko touhusta, vaikka niiden ihmisten kanssa vielä tulikin toimeen. Aliupseerikoulu nyt oli niin hullua hulabaloota, ettei siinä tullut mieleenkään harrastaa mitään. Paitsi tietysti munkinsyöntiä, lihoin 8 kiloa 7 viikossa. Stressihormonit.

Inttivuoden jälkeen rantauduin tosiaan Tampereelle, mutta eipä fuksivuonnakaan kauheasti tullut sählyä hakattua, vaikka suosittu vuoro killalla pyörikin. Pari kertaa kuitenkin eksyin ja olin taas ihan surkea. Yliopistolta löytyy siis täysikokoisen liikuntahallin lisäksi kaksi pommisuojaan (bommari) sijoitettua sählykenttää, joita suurimmaksi osaksi tulee kulutettua. Toisena opiskeluvuonna sitten alkoivat harrastusmääräni nousta: Ensin aloin käydä joka viikko, sitten kahdesti. Neljästi. Kuudesti viikossa. Jannelle kuuluu varmaan suurin kunnia, että reikäpallokärpänen puri, sillä kiersimme yhdessä lähes kaikki mahdolliset vuorot. Oli Hiukkasen vuoroa, hommattiin Hiukkaselle lisävuoro, käytiin KeparDIn peleissä, HeTon hc-sählyissä ja välillä Aseen vuorollakin. Pa(r)h(a)immillaan sählyä tuli harrastettua 8-12 tuntia viikossa.

Eipä sähly ikinä juoksua kokonaan syrjäyttänyt, mutta kun kerrankin viihtyi jonkun/joidenkin kanssa pelaamassa, niin lajista sai kyllä paljon enemmän irti. Olimme me melkoinen tutkaparikin tuolla harjoittelulla. Neljä vuotta bommarin pölyjä hengiteltyäni alkoi ihan oikea salibandykin kiinnostaa. Pientä kosketusta lajiin oli tullut ViSyn vuoroilla Raholassa, jonne eksyin Jukkiksen kanssa pesäpallojoukkueen kautta ja koska juoksukunto oli ylivertainen, niin totta kai se laji tuntui mukavalta. Kolmannen kaverin tryoutattua yliopiston salibandyjoukkueeseen, Soittorasiaan, piti itsekin siellä käydä kokeilemassa. Valitettavasti vain päivä ei minulle tuona kesänä sopinut ja se haahuilu jäi siihen. Seuraavana vuonna pelaajahakemukseeni ei reagoitu millään tavalla, mutta sitä seuraavana olisin jo päässytkin mukaan. Tässä vaiheessa olkapääni oli sen verran kuitenkin kolhiintunut, että se sai purkutuomion samalla viikolla ja leikkauksen takia olisin missannut koko loppukauden, pelattuani ensin vain kuukauden. Ihan niin nopeasti en pääse mihinkään porukkaan sisään, joten siirtoani isoon kaukaloon jouduttiin vielä odottamaan.

Tuskallisen kuntoutusjakson päätyttyä virallisesti 15.2. 2011 tunnin sählyvuoroon kiinnostivat kaikki urheilulajit taas ihan uudella tavalla. Maailmankaikkeutta uhmaten pelasin jopa puistofutista tuona kesänä, vaikka futiksen vuoksi käsi olikin leikattu. Älkää kysykö. Syksyn saavuttua, ja kun juoksukuntonikin oli kohdallaan, päätin sitten ottaa yhteyttä Warriorsin vitosjoukkueen valmentajaan pelipaikan toivossa. Kaiken ei pitänyt tapahtua ihan niin nopeasti, koska olin seuraavana viikonloppuna vielä juoksemassa Varalassa maratoonia, joten ensimmäisiin treeneihin piti tulla vain haistelemaan tunnelmia. Haistelin vain vääriä tunnelmia, sillä olin väärän kentän laidalla. Ja koska jännitin niin helvetisti, niin en sitten tietenkään uskaltanut kenellekään puhua ennen kuin lopettivat vuoronsa. Great success! Pari viikkoa myöhemmin kävin kuitenkin ensimmäiset treenit tärisemässä ja sillä tiellä ollaan edelleen. Pelaamme, tiukoista nousukamppailuista huolimatta, edelleen alinta sarjatasoa eli kutosdivisioonaa ja alkava kausi on minulle seurassa kolmas. Ja tietysti olen edelleen ihan surkea, mutta lajista alan tajuta jo jotain – tällä tasolla. Todella tiukka kehityskäyrä ollut jo vuosien ajan ja edelleen olen vain surkea... herättää kysymyksen, että kuinka huono sitä oli aloittaessaan.

Salibandyssä yhteistyö ja joukkuepelaaminen on ensisijaista, mikä tuo mukavan sosiaalisen vastapainon juoksemiselle. Tiukalla vaihtorytmillä ja kahdella tai kolmella kentällisellä pelaamisella laji on tiukkaa intervalliharjoittelua. Ajatuksen pitää kuitenkin kulkea koko ajan, kenttä pitää hahmottaa ja sijoittua siellä oikein. Päätön juoksentelu on toki kivaa, mutta ei niin kauhean hyödyllistä joukkueen kannalta. Tämän opin ensimmäisenä, mutta teen sitä silti edelleen. Jos juostessa jäsennän ajatuksiani, niin salibandyssä unohdan ne tyystin. Jokin järjetön sana tai laulun pätkä vain pyörii mielessä yhden vuoron kerrallaan. Täyttä vapautta siis.

Intervallitreenin lisäksi salibandy parantaa tasapainoa, ketteryyttä ja koordinaatiokykyä ja ylipäänsä oman kehon hallintaa. Kivunsietokin yleensä parantuu, kun laukauksia on syytä peittää alhaisellakin tasolla. Pallo on muutenkin pyöreä, joten se voi tulla aivan yllättäen vaikka mistä suunnasta. Tähän väliin pitääkin mainostaa lajiin suunniteltuja suojalaseja, ne kannattaa ehdottomasti hankkia, jos pelaa ilman silmälaseja tai piilolinssit päässä. Pallo silmässä ei ole kiva. Lajia on haukuttu paljon vammoja tuottavaksi, mutta kun lämmittelyt hoitaa kunnolla, omaa itsesuojeluvaiston sekä kunnioittaa aina myös vastustajaa, niin enemmiltä vammoilta välttyy. Sählyvuosina minulla on reisi venähtänyt kahdesti ja nilkka nyrjähtänyt kerran. Salibandyssä olen kerran venäyttänyt nivuseni. Eli paljon turvallisempaa kuin se jalkapallo... (tarkoitukseni ei mitenkään ole mollata futista, vaan ironisesti muistuttaa omasta lajihistoriastani, jota ette todennäköisesti tiedä... Se on tyylikeino!)

15.2. 2011 jälkeen ja tähän päivään mennessä olen harrastanut sählyä tai salibandyä yhteensä 437 kertaa, 586 tunnin ajan.